Ilmastonmuutos on feministinen kysymys
Kolmevuotias herää yöllä, hän herää joka yö ja tulee viereen, hetkeksi. Sitten hän sanoo mennään minun sänkyyn äiti. Tai sitten hän huutaa lastenhuoneesta, äiti tule jo!!!
Minä menen, joka yö menen hänen viereensä, etsin Kajan, ketun nimeltä Lik, yksisarvisen ja heidän kaikki poikasensa, kaikkien kolmen yhteiset. Peittelen ja silitän jalkaa. Lapsi laittaa palleroiset, sukkiin puetut kädet posken alle, juuri siihen lapsi nukkuu -asentoon, huokaisee Lämmin äitikisu, sinä olet minun rakas äitikisuni, ja nukahtaa.
Yleensä minäkin nukahdan heti, siihen hänen viereensä pumpuliseen lämpöön, maailma lipuu kauas, on vain se hetki, vain rakkaus. En olisi ikinä osannut kuvitella että minulla olisi elämä tällaisia hetkiä.
Mutta aina en nukahda ja silloin maailma tulee luo.
Vuonna 2017 marraskuu kesti kolme kuukautta. Kirjoitin Piia Leinon Taivas-romaanin takakanteen:
Tiedämme tulevaisuudesta varmasti vain tämän:
Se on erilainen tavoilla, joita emme yleensä uskalla ajatella.
Noin iso ajatus, ei varmaankaan ollut mun oma, olin kai lukenut sen jostain mutta jotain siinä oli, ehkä tajusin noiden lauseiden koko merkityksen vasta kun kirjoitin ne siihen.
En osannut kuvitella elämääni tällaista onnea, ja nyt en haluaisi kuvitella muuta. Haluan kuvitella sitä myös lasteni elämiin. Ajatus palaa päivittäin, monta kertaa päivässä, se valtaa jokaisen tyhjän hetken.
Onko lapsellani, joka uneksii vieressäni merenneidoista ja päänyläpuista, onnellinen elämä? Onko hänellä vapaus, haaveita, mahdollisuus muuttaa maailmaa, onko hän turvassa, onko hänellä lämmin? Onko hänellä rakkautta?
Ainutlaatuinen tämä ei ole, tämä minun ajatuskulkuni, luulen että jokainen vanhempi miettii samaa. Lapsi kantaa jo aivan uutena koko tulevaa elämäänsä, ja harva vanhempi on elossa sen loppuun asti. Entä jos lapseni on yksinäinen? Sairas? Sodassa?
Enkä minä ole enää siellä, en pääse hänen viereensä.
Lapseni voi olla sodassa. Hän ei pääse syliin.
Ja nyt nämä ajatukset, kaukaisen tulevaisuuden hahmottomat haamut, ovat tulleet todellisiksi. Ilmastonmuutos muuttaa kaiken. Ei ole kysymys siitä, että Suomeen tulisi kivasti lämpimämpää, ei siitä että jotkut kasvit kuihtuvat ja tilalle tulee uusia, ei siitä että naali ja norppa ehkä katoavat. Tai on, mutta emme tiedä mistä kaikesta muusta. Ei ole kysymys vain ympäristön muutoksista. Huolestuttavinta on se, että vaikka lämpenemistä saataisiin hillittyä, suuri osa maailmasta muuttuu asuinkelvottomaksi. Se tietää valtavia yhteiskunnallisia mullistuksia siellä, missä vielä luonnonolojen puolesta on mahdollista elää.
Ilmastonmuutos on vahvasti feministinen kysymys. Se on kysymys vallasta. Kuka päättää miten siihen reagoidaan, kuka aiheuttaa päästöt, kuka niiden seurauksista eniten kärsii.
Tiedätte kyllä.
Suomessa vuonna 2019 tasa-arvo ei ole valmis eikä yhdenvertaisuus toteudu. Ja silti meillä on niin paljon enemmän kuin naisilla, lapsilla ja muilla marginalisoiduilla ryhmillä köyhemmissä maissa, joissa sodat ja luonnonmullistukset kaventavat ihmisoikeuksia entisestään. Kriisiaikoina niin yleensä käy. Konservatiiviset voimat saavat valtaa, heikoimmat kärsivät eniten. Tämä voi tapahtua meillekin.
Tänään naistenpäivänä jätti eronpyyntönsä Suomen hallitus, joka leikkasi kehitysyhteistyötä, kasvatusta ja koulutusta sekä naisvaltaisen julkisen sektorin rahoitusta, ei säätänyt translakia, tehnyt perhevapaauudistusta eikä likimainkaan riittävää ilmastopolitiikkaa.
Vaaleihin on 37 päivää. Silloin valittavan eduskunnan on otettava ilmastonmuutoksen hillintä tärkeimmäksi tavoitteekseen, sillä ilman elävää maapalloa ei ole ihmisoikeuksia.
Eilen juttelimme esikoisen kanssa tulevaisuudesta. Mitä hän siitä ajattelee?
No mä toteutan mun unelman ja ryhdyn pormestariksi! Ihan ekaksi kiellän autot, ja … mitä muuta mun kannattaisi päättää että ilmastonmuutos ei tulisi?
Sydän riehuu.
Tiedämme tulevaisuudesta varmasti vain tämän:
Se on erilainen tavoilla, joita emme yleensä uskalla ajatella.
Nyt on pakko.
Hyvää naistenpäivää!