Maapallo tarvitsee meitä kaikkia

Viime talvena kaveri teki naistenlehteen juttua ihmisistä, jotka olivat lopettaneet lentämisen ilmastosyistä. Voisinko osallistua? Kerroin että en yhdeksään vuoteen ole halunnut lentää, mutta olin silti kesällä 2013 halunnut ystävän kanssa Berliiniin. Ja että vielä samana keväänä lentäisin esikoisen kanssa Kööpenhaminaan, koska hän sitä kokemusta niin kovasti toivoi (kompensoitiin sitten kyllä päästöt ihan pröystäilevän överisti, koska se laskurin ehdottama summa tuntui niin turhanpäiväiseltä – ja tultiin junalla kotiin.). Niinpä kaverilleni vastattiin toimituksesta, että en ollut millään tavalla sopiva haastateltavaksi: ei lainkaan tarpeeksi ehdoton, tämä periaatteissaan horjuva naikkeli!

Lentämisestä on tullut yhdenlainen ilmastosynnin synonyymi, ja miksipä ei, koska lentämisen rajoittaminen on ehkä helpoiten mitattavissa oleva iso ympäristöteko, jonka yksittäinen ihminen voi tehdä. Lentämiinsä kilometreihin, toisin kuin vaikka asumisen päästöihin, on periaatteessa aika helppo itse vaikuttaa. Mutta jos ainoa tarjolla oleva esikuva on se pyhä mutta kuitenkin länsimainen ihminen, joka ei ole koskaan lentänyt eikä lennä, ja kaarnakin on ihan hyvää ravintoa!, muutos voi tuntua niin suurelta, melkein mahdottomalta, että sitä ei tee mieli edes ajatella.

Viime viikkoina mediassa on keskusteltu siitä, kenen vastuulla ilmastonmuutoksen hillintä oikein on. Se on ihanaa! Ilahdun joka kerta kun ilmastoasioista puhutaan, olinpa kulmasta mitä mieltä tahansa. Koska se kaikki, jokainen puheenvuoro, tekee aiheesta merkityksellisempää. Vastuukysymyksiin päästään vasta kun on jonkinlainen ymmärrys siitä, että tämä tehdään nyt, äkkiä!

Jos minulta kysytään (kysyttäisiinpä! Aina olen niin pettynyt, kun julkaistaan gallup eikä ole kysytty!), siihen tarvitaan kaikkia. Ehdottomuuden vaatimus on kuitenkin edistyksen pahin vihollinen tällaisessa asiassa, jossa tavoitteena on, että yhä useampi kuitenkin vähitellen muuttaa kulutustottumuksiaan.

Jos ilmastokysymyksistä saa puhua vain hän, jonka hiilijalanjäki jää tuhanteen kiloon, harva länsimaalainen saa. Ja auta armias, täällä sitä puhetta todella tarvitaan. Jos poliitikko ei saa vaatia tietulleja vaikka itsekin syö juustoa, kuka niitä sitten vaatii. Ja jos vegaani ei saa lentää, ei saa sitten kyllä kukaan muukaan.

Paitsi että tietenkin saa jos haluaa, mutta toisten syyllistäminen on aika harvinaisen ankeaa, ja se nyt ei ainakaan auta maapalloa yhtään. Se mitä tässä tarvitaan on oma hiihto! Kesät talvet!

Ilmastonmuutos kuitenkin etenee koko ajan, ja se tulee muuttamaan meidän kaikkien elämän. Se vaikuttaa kaikkeen mitä me rakastamme, haluamme, toivomme ja teemme. Siksi on aika käytännönläheisellä tavalla hyvä idea miettiä omaa kuluttamistaan ja muutakin olemistaan jo nyt, kun valintoja voi tehdä ihan vapaaehtoisesti. Eikä niiden valintojen tarvitse tehdä elämästä mitenkään ikävää.

Ihmiset kai keskimäärin pyrkivät mukavuuteen, rakastavat hauskuuksia ja kaipaavat nautintoja, arkisia iloja ja yhteisiä juhlia. Mä ainakin olen aika perinpohjaisen nautinto-orientoitunut. Siksi onkin ollut aika ihanaa huomata, että kestävä elämä on hyvää!

On tietenkin helppo puhua, kun kuulun suunnilleen maailman toiseksi etuoikeutetuimpaan ihmisryhmään. Olen valkoinen, koulutettu, keskiluokkainen ja keski-ikäinen henkilö, ja se vaikuttaa elämäni hyvyyteen paljonkin. Ilmastonmuutokseen sopeutumiseen liittyy paljon tasa-arvokysymyksiä, jotka eivät ole mitenkään helppoja. Edellisessä hehkutuksessa kuitenkin vertailin omaa elämääni ennen ja nyt. Parempaan on mennyt!

Oma hiihto ei kuitenkaan riitä, liian hidasta. Tarvitaan maajoukkueviesti!

Tutkija Sami Keto kiteytti tämän Hesarissa aika täydellisesti:

Ekokriisin ratkaisu edellyttää etenkin länsimaissa kulttuurista muutosta ekologisesti kestävään elämäntapaan. Lainsäädäntö ja taloudelliset ohjauskeinot ovat siihen oleellisia välineitä, mutta ne menettävät tehonsa, jos sosiaaliset normit ovat ristiriidassa haetun muutoksen kanssa.

Tarvitaan siis talvipyöräilyä, junamatkoja, sipsikaljavegaaneja ja heitä jotka kierrättävät muovin vaikka se on ihan pirullisen hankalaa. Ja saadaan pyöräteiden talvikunnossapito, lisää raideliikennettä, Helsingin päätös puolittaa lihan- ja maidonkulutus (Otson blogi aiheesta täällä!) ja muovinkeräys taloyhtiöihin. Ja sitten kaikki on taas vähän helpompaa. Laukeaa hyvän kierre!

Eli, jos ilmastovastuullisesta kansalaisuudesta tulis ihan vaan normaalia, sille vakiintuisi ehkä käyttökelpoisempiakin nimityksiä ja vielä parempaa, se tekisi erilaisten päättäjien työstä vähän helpompaa. Poliitikot eivät oikein voi tehdä päätöksiä joille ei ole kannatusta. Siinä menettää nopeasti mandaattinsa ja joku muu tulee tilalle tekemään huonompia päätöksiä. Siksikin koetan täällä omalta pieneltä osaltani nyt viestiä, että meille sopii jos pelastatte tämän planeetan!

P.S. Tämä on jo mun toinen blogipostaus enkä vielä ole maininnut vaaleja, mainitsen siis nyt. Muista äänestää eduskuntavaaleissa 14.4! Se on parasta just nyt, tärkeintä mitä voit tehdä. Lennä vaikka mutta äänestä. Ja äänestä puoluetta joka ajaa uskottavaa ilmastopolitiikkaa. Siitä puhuvat nyt kaikki, mutta keinoissa on eroja, paljon. Ja mä palaan tähänkin vieä monesti, olette varoitetut!

Ajankohtainen kuva ja kulkuneuvo paikassa Helsinki, lempiseikkailukaupunkini!