Matkalla tulevaisuuteen

Yhdeksän vuotta sitten oli samanlainen tammikuu kuin nytkin oli, lunta satoi lakkaamatta, kaupunki oli pehmeä ja valkoinen ja uusi. Ja keskellä kovinta tuiskua tapahtui yksi ihan normaali juttu, joka oli samalla myös alku. Minkään ei pitänyt muuttua ja kaikki muuttui, ihminen syntyi ja minusta tuli äiti.

Olen ehtinyt elämässä kompastella ja kohdannut monia vaikeita asioita, mutta äitiys, ehkä vastoin ennakko-oletuksia (en kyllä ole mikään sellainen äitityyppi!), on ollut ainakin tähän mennessä aika mutkatonta, kivutonta ja paljon enemmän ihanaa kuin muuta. Lasten kanssa olemisessa on niin paljon iloa ja rakkauden konkretiaa. (Jos en inhoaisi sanaa maadoittaa käyttäisin ehkä sitä tässä). Mun lapset on olleet helppoja, olen päässyt helpolla, enkä siksi ole kokenut hukkuvani vauvakuplaan, katoavani äitimaahan, menettäväni identiteettiäni tai paljon muutakaan (omaa aikaa tietysti, mutta sekin menetys on niin väliaikaista; ja joskus hermot, onneksi myös väliaikaisesti). Johtuu ehkä edeltävästä täydellisestä identiteetin puutteesta, hyvinkin voi johtua siitä. Olinhan mä silloin vasta 33-vuotias. Ja ihan hukassa.

Mutta tämä blogi ei nyt käsittele sellaisia synkkyyksiä lainkaan, siihen kaikkeen olen nimittäin käyttänyt aikaa jo ihan riittävästi. Piti vain sanoa, että äitiys on ollut monella tavalla helppoa muuten, mutta enpä osannut arvata miten paljon alkaa asiat pelottaa! Tästä onkin tullut meidän perheessä sellainen oma fraasi, joka naurattaa kaikkia aina kun keksin friikahtaa jostain. Tänäänkin olen jo lähettänyt aviomiehelle linkin tappavasta spagetista ja esikoiselle vaarallisista lumikasoista! Asiat pelottaa!!!   

Mutta niin, kun ne pelot heräsivät ne tulivat voimalla, ja ne olivat sellaisia, että pitää nukkua valmiiksi viritetty kantoreppu ja neopreenihanskat sängyn vieressä että voi tarvittaessa nopeasti heittää vauvan selkään ja livahtaa palotikkaille. Jos nyt uskalsi nukkua ylipäänsä, koska se saattaisi koska vaan lakata hengittämästä. Ne olivat osittain ihan älytöntä dadaa, jota kehittelin ihan pelkäämisen ilosta, koska käytännössä elelin aika boheemin huolettomasti; ja osittain ihan relevantteja ja aiheuttivat toimintaa, laitoin ketjut ikkunoihin kun vauva keksi kiipeillä ikkunalaudoilla ja hankin lopultakin pyöräilykypärän. Ja meidän lapset ei muuten ylitä Mäkelänkatua yksin ennen kuin ovat täysi-ikäisiä! Niin. Mutta osa peloista oli isompia ja hahmottomampia. Sellaisia, että jos onnistun pitämään tuon lapsen hengissä niin onko sillä tulevaisuus.

Kun ilmasto muuttaa kaiken.
Mitä mä voin tehdä että sillä on tulevaisuus.

Kun esikoinen syntyi, olin ajatellut ilmastonmuutosta (siis kasvihuoneilmiötä!) jo tosi pitkään, ja sillä lailla jopa ihan vakavuudella, että se oli vaikuttanut mun joihinkin elämänvalintoihin. Olin lopettanut lihansyönnin jo 90-luvulla lukiossa (muutamaa lyhyttä kiihkeän lihanhimon vaihetta lukuun ottamatta, jotka ärsyttävästi ja aika nolon ilmeisesti johtuivat aina siitä, että poikaystävät söi lihaa, enkä kehdannut olla hankala, ja onhan se myös tosi hyvää!; ja ei lainkaan ärsyttävästi siitä kun kerran oli lampaita), en ollut koskaan hankkinut ajokorttia, pyrin kuluttamaan vain vähän ja kestävästi (välillä onnistuin hienosti ja välillä no en lainkaan). Mutta lentäminen! Siihen asti mun ilmastotietoisuus ei ulottunut. Lentelin kenttätöihin Etelä-Amerikkaan ja lomille Eurooppaan. Haahuilin opinnoissa vailla päämäärää ja tein vakavasti alipalkattuja pätkätöitä, mutta lentoihin riitti rahaa, jotenkin se vaan riitti, ja se pieni ääni joka koetti selittäää että ei tämä nyt rahakysymys ole, oli aika helppo vaientaa. Avarruin!  

Mutta sitten mä olinkin yhtäkkiä äiti, vastuussa ihan uudesta ihmisestä, sen elämän onnesta. Ja se vastuu ulottuisi kauemmas kuin mun elinaika.

Yhdeksässä vuodessa on tapahtunut paljon. Talvilapsesta on kasvanut iloinen tokaluokkalainen, joka suhtautuu ilmastonmuutokseen hurmaavan ratkaisukeskeisesti. Onneksi, koska 2010-luvulla ainakin vuodet 2010, 2014, 2015, 2016 ja 2017 ovat olleet mittaushistorian lämpimimpiä. Se on pelottavaa, mutta on sillä myös saanut autereisia lämpimiä syksyjä, esimerkiksi 2014. Silloin mä rakastuin Otsoon yhdellä luodolla ja meidän perheestä tuli kerralla kolmihenkinen. Ja 2016, kun mentiin naimisiin yhdessä toisessa saaressa. Silloin meitä olikin jo neljä, ja niin, nyt meitä on viisi!

Tällaisen väestönkasvun ilmastovaikutuksista voisi sanoa paljonkin! Ja aionkin sanoa. Tässä blogissa pohdin sitä, miten maapallo tämän meidänkin menon kestää, ja mitä me sille voitaisiin tehdä. Voiko muka viettää keskiluokkaista kaupunkilaista suurperhe-elämää ja saada myös tulevaisuuden? Olen päättänyt että toivoa on!

Liikaa ei voi toistaa sitä, että ilmastonmuutoksen hillintä ei ole pelkästään yksilöiden vastuulla. Siihen tarvitaan poliittista ohjausta, vaikeita päätöksiä ja koviakin keinoja. Ja tietenkin sitä, että ilmastoa säästävistä vaihtoehdoista tehdään helppoja, halpoja ja houkuttelevia. Tämän planeetan tulevaisuus ei saa olla kiinni siitä kuinka monta nautaa meidän perhe on jättänyt syömättä ja kuinka monta lentoa lentämättä ja heitettiinkö ne tappajaspagetit nyt kumminkin roskiin. Mutta mä ajattelin nyt kuitenkin kertoa että näin me tehdään, näin voi elää ja vielä nauttia siitä. Jos se osaltaan tekisi tällaisista valinnoista helpompia, ja auttaisi viestimään myös heille, jotka niitä päätöksiä tekevät, että me ollaan valmiit. Että hyvä hyvä hyvä, just noin, lisää puita metsään! Lisää veroja ilmastorosvoille!

Ja koska jotain mun nyt on tehtävä!

Ai niin, blogin nimi. Sehän kuvaa tätä meidän tulevaisuudentoivetta. Se on myös vähän tuollainen vakavahenkinen niin kuin minäkin!

Kuvassa tekstin alussa syntynyt lapsi matkalla länteen ja myös vähähiiliseen tulevaisuuteen.

Tervetuloa mukaan!