Elämääkin suurempaa
Olen juuri palannut töihin lomalta, kuten moni muukin koulun henkilökunnasta, toivoen olevansa loman jäljiltä freessi ja valmiina seuraavan loman odotuksesta johtuvaan burn outtiin ja uupumukseen. Tätä en ehkä ole, enkä todellakaan siltä näytä, mutta ainakin voin kertoa nauttineeni lomasta enemmän kuin koskaan. Tästä kiitos kuuluu ihanalle miehelleni.
Lomani alkoi pienellä ahdistuksella. Olin kotona, enkä yksinkertaisesti jaksanut leikkiä täydellistä kotivaimoketta ja viettää aikaani siivouskomeron ja hellan välissä kyyhäten. Tein pieniä rästissä olevia kotitöitä, kuten taltutin villakoiralaumoja ja kesytin parittomia sukkia, kunnes törmäsin isoon kasaan mieheni vanhoja kuvia. Kuvien seasta löysin useita kuvia miehestäni, joka loisti komeudellaan, kuin myös epäonnistuneita otoksia milloin mistäkin 90-luvun autoista aina niihin 70-luvun vauvakuviin. Ihaillessani mieheni nuorta ja minulle niin täydellistä olemusta tunnistin kuvista myös hänen sisaruksiaan, ystäviään ja eri tapahtumia hänen elämästään ennen minua, yksi kuva pysäytti minut kuin seinään.
Kuvassa oli minun täydellinen mieheni. Puku päällä, hänen leveä, leikkisä ja niin lämmin hymynsä loistaen kameralle. Kuvassa hän käveli alttarilta pois taluttaen naista valkoisessa hohtavassa mekossa. Turhaa kai erikseen mainita, että huomasin tuijottavani mieheni ja lapsipuolieni äidin vihkikuvaa.
Kuva sai hetkeksi sydämeni pysähtymään, vaikka olin nähnyt kyseisen kuvan ennenkin. Ajatukset juoksivat pääni läpi, mutta yksi niistä jäi kellumaan pintaan kuin roska järven aalloille.
Minä en ole ensimmäinen.
Olen tietoisesti välttänyt ajattelemasta mieheni elämää ennen minua monia kertoja välttyäkseni juuri tältä tunteelta. Tältä kylmältä inholta ja mustasukkaisuudelta jolle ei oikeastaan ole perusteita. Mieheni on tuolloin elänyt aivan eri elämää ja minä todennäköisesti viettänyt kultaista lapsuuttani. Tästä huolimatta tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta ja sitten vielä hypätty mahani päälle kuin vapaapainissa konsanaan. Minä en tosiaankaan ole miehelleni ensimmäinen, jonka kanssa hän suunnittelee elämäänsä tästä eteenpäin.
Pian huomasin muistelevani joka ikistä sanaa minkä mieheni on avioliitostaan minulle kertonut. Ovatko he eläneet samanlaista vauvakuume huumaa kuin me nyt? Onko heillä ollut samanlaisia iloja ja suruja kuin meillä nyt? Tuntui etten muistanut enään mitään mitä hän on minulle kertonut. Ahdistus valtasi pääni ja itkuisena kyselikin mieheltäni, että riittääkö minä näin, kun enhän minä voi antaa sinulle mitään, mitä et ole jo saanut ex vaimoltasi. Pelko siitä, etten ole tarpeeksi hyvä ja etten riitä tuntui puristavan minut kasaan, ja tuntui etten enää osaa edes hengittää.
Siinä missä minä vavisen kuin haavan lehti pienestäkin ajatuksesta, mieheni on täysin toista maata. Nyt kun itkien tuijotin häntä, hän sai minut rauhoittumaan yhdellä ainoalla suudelmalla otsalle. Hänen koko olemuksensa huokui rakkautta minua kohtaan, aivan kuin hänen joka solunsa olisi henkäissyt sinä riität.
Kaikki tämä pohdinta ja pelko sai minut sysäämään kaikki tulevaisuuden unelmani hetkeksi syrjään ja keskittymään siihen mitä on nyt. Olen kuluneen viikonlopun aikana viettänyt enemmän aikaa mieheni ihoa vasten kuin monen kuukauden aikana. Tunsin palavaa tarvetta näyttää hänelle, ettei elämässäni ole mitään tärkeämpää kuin hän. Makasimme viikonlopun tutkien toistemme napoja ja hengittäen toistemme tuoksua niin syvään, ettei se varmaankaan kulu enään koskaan pois.
Katsoin tämän tunnemyrskyn jälkeen uudelleen mieheni kuvia. Vaikka edelleen näen kuvista elävästi hänen eri elämänvaiheita aina lapsuudesta tuohon avioliittoon, nyt en kavahda ajatusta tästä yhtä suuresti. Ilman kaikkia nuita vaiheita elämässä, hän ei olisi päätynyt minun kanssani samalle polulle. Kun löysimme toisemme, olimme kaksi rikkinäistä ihmisriepua. Nykyään olemme täydellisiä toistemme rinnalla. Sanat eivät riitä kuvaamaan tuota oloa jonka saan katsoessani miestäni noissa kuvissa. Tuntuu, että olen kulkenut koko tämän matkan hänen rinnallaan, hän ei vain tiennyt sitä tuolloin.
Lomani siis muuttui siitä rentouttavasta löhöily unelmasta tähän tunteiden hirmumyrskyyn, jonka jäljiltä oloni on jollain tapaa eheämpi kuin koskaan ennen. Edes kuukautiskiertoni loppu ei jännitä minua niin paljon kuin ennen, vaan tiedän, että yhdessä me kestämme mitä vaan.
Ehkä siis Samuli Edelmannin laulun sanat kuvaavat tunnettani kaikista parhaiten.
Olit jollekin ensimmäinen, mulle oot se viimeinen.