Loppuun palamista punaisen hirviön pelossa.
En ole kirjoittanut hetkeen. En ole kyennyt siihen.
Ajatukseni ovat olleet viimeisimpien viikkojen aikana yhtä mössöä. Tunteesta toiseen ja kolmanteen muutamissa sekunneissa, suurta uupumusta ja tuskaa tuntemattomasta. Tämä kaikki on syönyt minua pikku hiljaa.
Olen yrittänyt muistella edes tunteja taaksepäin mitä olen tänään tehnyt, kenen kanssa puhunut, mitä olen syönyt. Kaikki muistot tuntuvat sulautuvan yhteen. Olen elänyt päiviä unen tapaisessa usvassa, koko ajan hieman ulkona asioista ja kuin lipuen elämän mukana. Ilman päätä tai häntää. Vaikka kuinka olen yrittänyt levätä ja rauhoittua, tasata ajatuksiani, pyristellyt pysyäkseni kiinni tässä hetkessä, on päivät luisuneet sormieni välistä kuin hiekka.
Tämä kaikki on minuun heijastunut töistä, joissa olen painanut pää kolmantena jalkana jo pidemmän tovin. Olen työntänyt itseäni ja avustettaviani lujempaa kuin koskaan ennen, tähdännyt korkeammalle. Tästä on seurannut jonkin sortin syysväsymys. Olen kaatunut töiden jälkeen sänkyyn, nukahtanut tunniksi pariksi, herännyt syömään ja mennyt takaisin nukkumaan. Keskustelut läheisteni kanssa ovat jääneet lyhyeksi ja kuivaksi sana kököksi, kuin kuiva koiran kakka tien sivusta. Niin arkista ja tuttua, mutta ikävää. Haluan pois tästä loputtoman tuntuisesta ympyrästä. Haluan takaisin kiinni elämään.
Tämän viikonlopun olen pyhittänyt ihan vain itselleni ja itseni palauttamiseen. Olen tehnyt tytärpuoleni kanssa kasvonaamioita ja värjännyt kulmakarvoja. Olen käynyt katsomassa jääkiekko peliä sukulaisen kanssa, nähnyt ystäviäni, maistellut juustoja ja muutaman siemaisun viiniä, maannut mieheni kainalossa ja syönyt äärettömän hyvin. Nyt, sunnuntai aamuna, pitkän aamulenkin jälkeen tuntuu viimein, että olen jälleen herännyt. Ajatukseni pysyvät kasassa ja keho tuntuu virkeältä. Mutta nyt päässäni jyskyttää se elämää suurempi ajatus. Se punainen hirviö jota olen odottanut ja pelänyt. Kuukautiseni ovat oletettavasti kolme päivää myöhässä.
Tosin enhän minä tiedä kierrostani mitään. 7 vuotta epillereiden kanssa on kuitenkin jättänyt jälkensä elimistööni, eikä minulla ole aavistustakaan normaalin kiertoni pituudesta. Mutta epäilykseni ovat kuitenkin suuret. Tein kuitenkin kaksi raskaustestiä, jotka huutavat negatiivista tulosta. Kummankin testin jälkeen itkin enemmän kuin aikoihin. Kuitenkin toivo edelleen elää, eihän verestä ole vielä tietoakaan. Rintani ovat kipeämmät kuin koskaan ennen, heräsinhän kuitenkin taas yöllä siihen kipuun kun nukuin osittain toisen rinnan päällä. Kaikki oireet täsmää, mutta testissä pysyy yksi viiva, enkä enää kestä nähdä sitä viivaa uudelleen. Tein päätöksen, että kunhan olen elänyt kiertopäivän 30, ja jos verta ei edelleen näy tai kuulu, teen uuden testin.
Kaikki tämä uupumus ja pelko ovat herättäneet minussa aivan uuden ymmärryksen. En koskaan ennen ole tajunnut, että se suurin pelon aihe löytyy minusta itsestäni. Omasta elimistöstäni, joka tikittää kuin aikapommi. Ja ei, en nyt puhu kuolemasta. Puhun pelosta ettei elimistöni toimikkaan niinkuin odotan sen toimivan. Olen miettinyt miten selittää tämä ihmiselle joka on saanut lapsensa ilman suurempaa yrittämistä. Kuvittele, että makaat sängyllä ja haluat nousta ylös. Haluat kävellä keittiöön ja keittää ne aamukahvit ja suorittaa monta asiaa päivän ja loppu elämän aikana. Mutta kun tiedät, että aikasi on tullut nousta, jalkasi eivät toimikkaan. Kaadut maahan etkä pääse enää omin avuin ylös. Elimistösi ei enään toimi niinkuin haluaisit sen toimivan.
Vaikka tekstini on tänään mustempi kuin kesän ensimmäinen ukkosmyrsky, oloni on raukean rauhallinen. Kai nämä kaikki mietteet ja murheet ovat kasautuneet viikkojen aikana, ja nyt oli aika purkaa ne ulos.
Kiitos, kun sain purkaa tämän Sinulle.