Koska en taaskaan ole onnistunut tulemisessa äidiksi, haluan työntää pelon lapsettomuudesta sivuun ja keskittyä elämääni suuresti vaikuttavasta seikasta. Äitipuoleudesta. Jo sana itsessään suorastaan uhkuu negatiivista sävyä. ÄitiPUOLI. Minähän olen kokonainen ihminen, en mikään epämääräinen jalkapari kävelemässä ilman toista puolikastaan. Tai pelkkä yläkroppa ilman jalkoja. Kuitenkin tähänkin ongelmaan on kehitelty ratkaisu. Hieno termi bonusäiti. Oma mielikuvani tästä termistä on äiti, joka kerää bonuksia s-tililleen fanaattisesti, höyläten vihreää korttiaan salaman nopeudella. 

Jos kuitenkin unohtaa minun mielikuvani ja alkaa miettimään sanaa bonusäiti, se kuulostaa loppujen lopuksi erittäin kauniilta. Lapsille on annettu jotain hyvää, jotain extraa elämään. Sitähän äitipuolet kuitenkin ovat oikeassa elämässä, niitä ihmisiä jotka tulevat vieraan naisen lapsien elämään ja lupaavat olla siinä. Tapahtui mitä tapahtui. Äitipuolet eivät ole niitä epämääräisiä noita-akkoja jotka yrittävät myrkyttää sinut omenalla tai lukitsevat sinut torniin katkeruuksissaan.

Minusta tuli jo 19-vuotiaana äitipuoli kahdelle teini-ikäiselle. Tämä yhtälö on jo nyt räjähdys altis, kaksi teiniä ja heitä vain hieman vanhempi äitipuoli. Mieheni hoki minulle suhteen alkupuolella, ettei minun tarvitse kasvattaa hänen lapsiaan eikä minulta odoteta mitään heidän eteen. Asia helpommin sanottu kuin tehty. Yllättäen huomasin olevani keskellä arkea, joka täyttyi ruuanlaitosta, treeneihin kuskaamisia, vaatteiden pesua ja korjaamista, yhteisten sääntöjen opettelua ja teini angstia. Ja minulta ei edelleenkään odotettu mitään, mutta tein silti kaiken. Tein kaikkeni, että mieheni perhe voi hyvin. Halusin tehdä hänet onnelliseksi, ja hänen onnensa oli kiinni lapsissaan. 

Kaiken tämän alkupyristelyn jälkeen perheemme on nyt vakiintunut. Minut lapset mieltävät enemmän Tiiuksi, isän tyttöystäväksi, kuin äitipuolekseen. Ja tämä sopii minulle. Olen nyt enemmän heidän ystävänsä kuin vanhempi, mutta kuitenkin pidän kiinni vanhemman velvollisuuksista ja vastuista niinkuin miehenikin. Tiedän, että moni äitipuoli pyristelee rakkauden ja hoivavietin puuttumisen kanssa bonuslastensa kohdalla. Ja suoraan sanottuna niin pyristelen minäkin. Mitenpä voit tuntea hoivaviettiä melkein oman ikäistä poikaa tai tyttöä kohtaan, kun niin elävästi muistat mitä itse teit heidän iässään? 

Vaikka kuinka tunnen vahvaa suojeluviettiä koko perhettäni kohtaan, olen minäkin vain ihminen. Välillä minun tekee mieli kantaa ne likaiset astiat, jotka melkein aikuinen poikapuoleni jättää pöydälle, hänen sänkyynsä. Ja muutaman kerran olen tehnytkin niin. Välillä haluan huutaa, suorastaan kiljua, etten ole mikään piika joka huolehtii heidän kaikista tarpeistaan. Tämä ei ole hotelli ja minä en ole täällä tekemässä töitä. Olen valvonut öitä huolissani lasten turvallisuudesta, olen itkenyt pelosta ja olen pistänyt heidän etunsa omani edelle. Ehkä kuitenkin tärkein asia äitipuoleudessa on olla läsnä. Olla se turvallinen aikuinen, joka ei ole äiti eikä isä. Olla se, joka pysyy. Ei siksi, että on pakko pysyä, vaan siksi, koska haluaa pysyä. 

Kuulun moneen äitipuolien tukiryhmään internetin ihmeellisessä maailmassa. Olen seurannut muiden äitipuolien pyristelyä sivusta, lukenut heidän tarinoitaan. Jokaista heistä yhdistää yksi asia: halu ajaa lasten etua silloin kun vanhemmat eivät sitä näe. Tämän takia minun silmissäni jokainen äitipuoli on sankari. He ovat niitä naisia, jotka tulevat rikkinäiseen perheeseen ja hoivaavat sen taas ehjäksi. Tai niitä naisia, jotka astuvat lapsen elämään sanoen en ole sinun äitisi, mutta voin olla toinen äitisi jos niin haluat. He ovat niitä supersankareita, jotka hoitavat tarvittaessa äidin tehtäviä ympäri vuoden ja äitienpäivänä lähettävät lapset biologiselle äidille. He tekevät, odottamatta mitään takaisin. Rakastavat ilman takuuta vastarakkaudesta. He ovat äitejä, olematta äitejä kuintenkaan. 

19-vuotias minä otti haasteen vastaan. Haasteen, joka tuntui aivan mahdottomalta silloin. Mutta jota nykyään en vaihtaisi pois mistään hinnasta.