Oletko koskaan katsonut instagramissa tai muualla sosiaallisessa mediassa niitä täydellisiä naisia? Naisia, joiden maha on kaunis pyykkilauta, ei mikään ryppyinen pesupallero? Tai joiden reisien välissä on se kaunis rako, josta tihkuu mahdollisuuksia loistavaa valoa? Kyllä, minäkin olen heitä katsonut ja ihaillut. Näistä esimerkkinä iki-ihana Kim Kardashian ja hänen sisäpiirin aallonharjalla surfaavat sisarensa. 

Missä kuitenkin ovat nämä täydelliset naiset niinä arki maanantaina, kun tuuli puhaltaa loskaa vaakasuoraan ja bussi on myöhässä vähintään vartin? Miksei niitä naisia tule vastaan Salen kassalla ostamassa vessapaperia tai Alkossa etsimässä sitä ihanaa, kallista luomuviiniä illanistujaisiin? Koska en ole vielä tätä upeaa tosielämän yksisarvista tavannut normaaleissa olosuhteissa, olen todennut, että on todennäköisempää löytää sille vuosikausia parittomana lojuvalle sukalle kumppani kuin törmätä moiseen täykkäriin. 

Olen monesti myös löytänyt itseni haikailemasta teinivuosieni farkkujen perään, johon en enään takapuoltani saa survottua edes öljyn ja kiinteyttävien sukkahousujen avulla. Olen kasvattanut muutaman vuoden aikana itselleni paksun lantion ja laihan lompakon, vaikka toiveissa nämä olivat toisinpäin. Rintani painavat niin paljon, että trampoliinilla hyppiminen ilman tupla urheiluliivejä ja käsiä niiden ympärillä on mahdotonta. Tässä tietenkään ei yhtään lohduta, kun mieheni kapuaa vierelleni sänkyyn, tarttuu hellästi takapuoleeni ja kuiskaa korvaani ”onko tämä kaikki tosiaan minun?”. 

Noin vuosi sitten elin täydessä kriisissä kehoni kanssa. Endometrioosi diagnoosi sai minut menettämään uskoni naisellisuuteeni ja tämä musersi oloni täysin. Seisoin peilin edessä ja näin täysin vieraan ihmisen, olinhan lihonnut hieman yli 10 kg ja kuullut sairastavani kroonista, lapsettomuutta aiheuttavaa tautia. Kuka olen? Miksi juuri minä? Kesti pitkään oppia rakastamaan itseäni uudelleen. Positiivisesta ja itsevarmasta tytöstä masennuksen rajamailla kieriväksi ihmisraukaksi yhdessä hetkessä. Päätin aina pudottaa painoa ja alkaa elämään paremmin, sitten maanantaina. Muutaman päivän salaatin puputuksen ja herkuista paastoamisen jälkeen löysin itseni taas siideripullo kädessä riekkumasta ja laulamasta Kaunis, rietas, onnellinen isoon ääneen. Seuraavana päivänä pää vessanpöntössä norjaa sujuvasti puhuen päätin taas, että alan elämään terveellisemmin ja paremmin. Kummasti taas seuraavana perjantaina Kaija K raikasi kajareista. 

Oman pääni kuitenkin sain kuitenkin käännettyä. Seisoin joka päivä hetken peilin edessä, tuijottelin sitä pesupalleroa ja koko 165 cm pitkää ja 65 kg painavaa kroppaani. Entiseen juuri ja juuri 50kg ruipeliiniin muutos oli huima, koska kaikki paino oli kertynyt lantiolle. Mutta siinä tuijotellessani aloin huomaamaan itsestäni niitä kauniita asioita. Ensimmäisenä hymyni, jota seurasi hiljalleen silmät, hiukset ja sitä mukaan myös rinnat, napa ja pehmoinen elintasomasuni. Mieheni, joka jumaloi minua päästä varpaisiin, oli tässä prosessissa yksi avaintekijä. Hänen kanssaan minä mahaani kasvatin, kaikki illat netflixin ja karkkien parissa olivat tehneet tehtävänsä. Nyt kuitenkin tiedän, että täydellisiä naisia ei oikeastaan ole. On ihan ok välillä maata sohvalla, ilman meikkiä, pieruverkkareissa ja ryystää sitä halvinta kyykkyviiniä jonka löysit alkosta suoraan pullosta. On ihan ok himmailla hiukset likaisena kotona alusvaatteissa ja pistää pystyyn tanssibileet vanhojen lemppari biisien tahtiin. Ja mikä parasta, on täysin ok olla ihan vaan silleen miltä tuntuu. Asia tiivistettynä: jos täydellisiä naisia ei ole, eikös se tee meistä kaikista täydellisiä omalla tavallamme? 

Joten, jos tunnet olevasi upea nainen juuri sellaisena kuin olet, tee itsellesi palvelus. Laita ne pieruverkkarit jalkaan, ota ne puristavat rintaliivit pois, avaa se hyvä viinipullo ja katso niin paljon hömppää telkkarista kuin haluat. Olet sen ansainnut. 

p.s. Nykyään, kun mieheni makaa minussa kiinni, puristaen minut tiukasti itseensä kiinni ja kysyy: ”onko tämä kaikki tosiaan minun?”

vastaan: ”kyllä, vain sinun.”