Vuosi on pian kuukausikiertonsa lopussa ja meikäläinen saavuttanut välitavoitteensa: viiden sivun tehtävästä olen tehnyt vasta otsikoinnin enkä paljon muuta, mutta joka tapauksessa arvosana on viittä sivua vaille valmis. Kyseessä on toki pieni askel ihmiskunnalle, eikä iso itsellenikään. Katson kuitenkin esteitä olleen opintopisteiden kasaamisen tiellä riittävästi, vaikka kuulostankin laiskuuttani puolustelevalta. Olin kesän työttömänä, ja palautin ennätysmäärän tehtäviä ei niinkään hyväksytyn rimaa kuin palautus-dead-linea hipoen. Juhannusviikolla päättyi yhden ja ennen heinäkuun puoltaväliä kahden tehtävän opinto-oikeus, ja yliopiston toimistosta varmistettua klikkasin ”palauta tehtävä” pari kertaa kahta minuuttia vaille puolen yön ehtien saman päivän palautuksiin! Olin tämn vuoden tammikuussa tajunnut tilata oikeat tutkintoon vaadittavat kurssit, ja ilmeisesti tilasin kaikki kerralla…ajankäyttöä ja -kulua uhmaten.

Hartiavoimin, verta(kyllä, huulta purren) ja hikeä erittäen kuin tavoitteitaan kohti lihasvoimin kurottava urheilija, paiskoin näppäimistöltä kirjaimen toisensa perään. Otsikkoluiden välit, täyttyivät lähdelainalihasta ja oppimistehtävä, parhaimmillaan kaksi kerrallaan, rakentui harittavien silmieni edessä kuin uudisrakennus. Kolmosta parempia arviointeja en edes havitellut, mutta nelosiakin asteikolla 1-5 on jokunen tullut, viimeksi marraskuisesta historiatehtävästä, johon kehitin aikakonejuonen. Tarkastaja vain olisi matkustanut kronologisesti päinvastaiseen suuntaan, mutta tyylilajilaite olikin vasta kehittelyvaiheessa. Nyt kun teen viimeistä tehtävää, en aio kikkailla yhtään, ja aion esittää ”itsearvioinnissa” tai ainakin saatteessa toiveen nopeasta palautteesta. Onhan kyse ainoastaan välitavoitteesta, mutta tasan puolivälistä varsinaiseen tavoitteeseen, tutkinto-opiskelupaikkaan yltääkseni. Joululahja itselle on suorittaa ensimmäinen maksuerä jatko-opintopaketista, jota ilmottaudun työstämään uuden vuoden alusta alkaen. Toivon pääseväni vaadituille kursseille ja ryhmätyötehtävään heti kärkeen, lainasinhan oppikirjankin tutkimuksen tekemisestä valmiiksi.

Opiskelu on, kuten tutkitusti kaikkien siihen ryhtyneiden mielestä, erityisen palkitsevaa kun se on vapaa-ehtoista ja hyödyllistä. Itseä motivoi nyt yrittää hullua 50 opintopisteen urakkaa vain puolessa vuodessa, itse asiassa aikaa on jopa yhdeksän kuukautta. Paneudun hoitamaan projektiani kuin odottaisin lasta, päivittäin tavoitteen huomioiden ja tulossa olevaan valmistautuen. Ja kuitenkin, kuten elämässä aina, yllätyksiä sattuu, ei niinkään vauvaa tehdessä kuin tällaisessa aivoja rassaavassa uuden opettelussa. Minulla ei ole huollettavia, ei koiraakaan, mutta budjetti tiukanpuoleinen. Kirjoja ei ole varaa hankkia uutena, eli olen riippuvainen käsikirjaston lyhytlainoista, ellen onnistu varata teoksia ajoissa. Eniten osaan varautua taloudellisen tilanteen vaatiman keikkatyön vaikutuksiin, mahdolliseen sairasteluun ja ehkä joka tapauksessa ajoittaiseen (toivottavasti) laiskuuteen. Pahin hidasteeni tätä tutkintoa tavoitellessa lienee kuitenkin taipumukseni kyseenalaistaa alavalintani työn ongelmakohdissa, varsinkin palautteen puuttuessa ja vaikkapa yhteiskunnan tilaa seuratessa. Yritän muistaa vain viikkoja vanhat lausunnot esimiehen edustajalta ja alan erityisosaamisen hallitsevalta ammattilaiselta. Lähiesimies antoi puhelimitse keikalle tilatessaan minulle tyydyttävän palautteen edellisen kevään työnäytteestä, jota olin epäillyt puutteelliseksi kun ei minua sijaisuuden jälkeen haastateltu määräaikaiseen tehtävään, joita oli avautumassa firmassa useita. Viikonloppua oli nyttemmin mukava viettää, kun keikkatyössä samassa talossa sain kivikovan ammattilaisen kummastelemaan epävarmuuttani ongelmanratkaisijan kykyjäni kohtaan. Jatko-opintoihin minua kannustivat molemmat edellämainitut esikuvani. Viisi sivua, valmistuos sana sanalta!