Jonkun poika hänkin
Olen koittanut vältellä viimeiset päivät sosiaalisen median tiettyjä keskusteluja aikalailla tietoisesti. En yksinkertaisesti jaksa lukea kuinka joku sai mitä ansaitsi tai kuinka turvapaikanhakijoiden tekemästä taposta ei uutisoida tarpeeksi. Ison osan viesteistä olisi voinut copypasteta suoraan Jyväskylän kirjastopuukotuksen tai saman kaupungin kävelykadun pahoinpitelyn jälkeisistä keskusteluista, mitään uutta kun noissa ei tarjota.
Tuskin minulla on mitään lisättävää moniin ansiokkaisiin juttuihin ja blogipostauksiin aiheesta, mutta ehkä koen jonkinlaista velvollisuutta sanoa asiasta jotain. Lähinnä hajanaisia ajatuksia. Muuten putoaisin siihen hiljaisten vastustajien joukkoon, jota olen aiemmin ainakin mielessäni kironnut vähintään hiiren verran, kun natsit ovat pahoinpidelleet ihmisiä. Niin, sitähän on tapahtunut jo vuosia. (Linkkaan noita kattavampia juttuja vaikka kommentteihin.)
Kyyninen sanoisi, että oli vain ajan kysymys milloin jokin pahoinpitelyistä muuttuisi kuolemantuottamukseksi tai tapoksi. Ehkä niin. Se ei kuitenkaan poista sitä, harvoin yksi potku rintaan tappaa ketään. Keskustelu on kuitenkin väärillä raiteilla, jos jäädään junnaamaan siihen, oliko kuolema tarkoituksellinen, koska väkivalta sitä todellakin oli. Tälläkin kertaa.
Sen takia on jotenkin banaalia, että kyseessä olisi jälleen yksittäistapaus. Kuten jo tuossa aiemmin kirjoitin, ei natsien väkivallassa ole enää mitään yksittäistä. Tällä kertaa uhri ei ollut yhdistettävissä kerrottuun äärivasemmistoon ja lopputulos oli pahin mahdollinen. Hetken mielijohteesta saatetaan lyödä toista humalassa tai tönäistä kumoon, mutta hetken mielijohteesta ei julkisella paikalla juosta toinen perään kymmenen metrin matkaa potkaistaakseen häntä rintakehään. Kun väkivallan avulla tavoitteisiinsa pyrkivä järjestö käyttää väkivaltaa, pitäisi sen yllättää yhtä paljon kuin Valio, joka pyrkii Mifulla kasvisruokamarkkinoille.
Ihmisen kuvitellessa, että Pohjoismainen rotuvaltio syntyisi väkivallan avulla 2000-luvulla, on hänen ajatusmaailmansa lähtökohtaisesti jo aivan helvetin vinksahtanut ja tasapainoton. Pelkästään sen rotuosion kohdalla ollaan jo todella pihalla todellisuudesta. Olli Immonen (ps) saattaa olla oikeasti niin tyhmä, että poseeraa tietämättään natsien kanssa yhteiskuvissa ja marssii heidän mukanaan, mutta voisiko hänelle joku sanoa millaisen viestin hän antaa harhakuvitelmien valtaamille natseille toiminnan siunaamisesta omalla toiminnallaan? Tai ylipäätään kannattaisiko olla vaan vähemmän idiootti. Näyttäytyy toiminta yllättävän äkkiä oikein hyväksytyltä ja kannusteltuta, kun kansanedustajakaan ei halua tehdä pesäeroa toimintaan.
Ajattelen, että fasismin vastustaminen ei kuulu pelkästään anarkisteille ja militanteille antifasisteille, mutta silti turhauttaa vuosi toisensa jälkeen, kuinka antifasistinen liike onnistuu marginalisoimaan itsensä. Toki, poliisin toiminta on ollut uskomatonta aivan liian usein viimeisten vuosien aikana, mutta ihan moitteetta eivät antifasistitkaan pääse. Ei ole mikään salaisuus, että tärkein tehtävä omassa viestinnässä pitäisi olla moraalisen ylemmyyden tavoittelu (siis ”moral high ground”) vastapuoleen nähden yleisön silmissä. Sen kuvittelisi olevan jotenkin helppoa tilanteessa, kun vastassa on natsit, mutta ei. Sellaiset asiat, kuten törkeästä kuolemantuottamuksesta puhuminen murhana, ovat tässä tilanteessa todella uuvattia jotka vaikuttavat koko liikkeen uskottavuuteen. Etenkin kun asialla on ehkä Suomen tunnetuin anarkisti sekä kaikkiaan todella fiksuna pitämäni ihminen. Ihan pienellä ulkoisen viestinnän järkeistämisellä päästäisiin jo pitkälle. Suomestakin löytyy ihmisiä, joille antifasismissa vaaditaan kitkemään natsit väkivallalla ja oman kovuuden esittely on listan kärkipäässä, mutta kyse on kuitenkin nimensä mukaisesti laajemmassa kuvassa reaktiivisesta liikkeestä. Jos ei ole fasismia, ei ole tarvetta antifasismille.
Ilmeisesti sosiaalisen median puolella on puitu on melko paljon uhrin päihteidenkäyttöä. Se, että lähes kolmekymppisestä uhrista julkaistaan rippikuva on tietysti hieman kyseenalaista, mutta olen kyllä osittain hieman hyvilläni siitäkin, että jos kyseessä on ollut ihan full hd sekistelijä, että keskustelu ei ole mennyt entistä pahemmin sivuraiteille uhrin ulkoisen olemuksen takia. Olen istunut autossa tuhansia kilometrejä viimeisen reilun puolen vuoden aikana ja lapsuudesta vanha tapa tappaa aikaa kuunnella äänikirjoja on osoittautunut melko käteväksi. Erityisesti dekkareiden kuuntelu on ollut kova juttu, ja matkoilla on mennyt useampikin Matti Röngän Viktor Kärppä -kirja. En muista missä kirjassa lausahdus tulee, mutta päähenkilö Kärppä pohtii jonkun pikkurikollisen synkkää kohtaloa sanoilla ”jonkun poikia hänkin”. Aivan kuten myös Suomen ensimmäinen poliittisen väkivallan kuolonuhri 67 vuoteen eikä sen korostaminen ole mitään yksittäistapauksella ratsastamista vaan järjestäytyneen poliittisen väkivallan vastustamsta.
