Jospa jotain hyvääkin
Tihkusade tuntuu kasvoilla. Se ei kastele eikä tunnu kylmältä. Se vain on. Samalla tavalla vesi vain virtaa, törmien koivut vain odottavat tulevaa talvea lehdettöminä, matalalla leijuvat pilvet sulkevat meidät ympäröivästä maailmasta ja itse melon hiljakseen kanootin etuosassa.
Ympäröivä harmaus on valloittavaa. Lähes naurattaa, että muutamien kilometrien päässä piileskelee tunturit, jotka jaksavat sykähdyttää vuosi toisensa jälkeen ne ohittaessa, jos vain vaivaantuvat tulemaan esiin. Tällä kertaa ne eivät meidän katseistamme kulu.
Joki etenee verkkaisesti, kapeana ja mutkitellen. Törmien kitukasvuiset koivut ja pusikot erottavat suon ja matalan joen toisistaan. Vettä on syksyllä sen verran vähän, että kiviä saa väistellä turhankin ahkerasti. Suvannon tullessa ei tarvitse kuitenkaan puhua.
Lopulta hiljaisuuden rikkoo pienen kosken lähestyvä vaimea pauhu. Kosken ensimmäinen pätkä on kapea ja lyhyt. Sen oikeassa reunassa näyttäisi myös olevan linja kahden hengen intiaanikanootillemme. Koski kuitenkin tekee mutkan ja rosoinen kallioseinä odottaa ulkokaarteessa.
”Vedetäänkö maihin?”
”En tiedä.”
”Pitäisi aika äkkiä päättää.”
”Niin pitäisi. Ei vedetä, otetaan tuo oikea linja, käännetään tuon kiven jälkeen ja sitten melotaan ittemme seuraavaan imuun.”
Koski vetää kanootin virtaansa. Pohja rahisee, kun kivet kutittelevat veneen pohjaa muutaman kerran. Vauhti korjaa virheet, joten kauhomme lisää vauhtia.
”Nyt!”
Kanootin keula kääntyy kauniimmin kuin oikeaan uskalsin toivoakaan.
”Eteenpäineteenpäineteenpäin!”
Kallioseinän vielä ollessa vieressämme avautuu edessämme toinen koskipätkä. Siis toinen sellainen, joka tuskin tuo jännitystä kovinkaan kokeneelle melojalle, etenkään syksyn vesimäärällä. Itselle sekin riittää. Oma silmäni koskien lukemiseen on niin kokematon, että saan keskittyä tosissani yrittäessäni kommunikoida kokeneemman perämiehen kanssa ja miettiessäni linjaa virtauskohdan läpi.
Koskesta kerätty vauhti vie pienen avustuksen voimalla pitkälle suvannon puolelle. Kauempana näkyy kolme valkoista ja pitkäkaulaista hahmoa, jotka uivat samaan suuntaan meidän kanssamme.
Lähestymme joutsenia pikkuhiljaa pidemmän koskettoman jakson aikana. Pian poukaman suojista ryhmään liittyy kaksi täysikasvuista lintua lisää. Puhelin on repun sisätaskusokkelossa minigrip-pussissa eikä muuta kameraa ole mukana. Myönnän tappioni suosiolla.
”Kohta lähtevät.”
Kolme ensimmäistä joutsenta saavat tarpeeksi lähestyvästä seurastamme. Linnut nostavat kaulansa pystyyn ja lähtevät juoksemaan veden pinnalla siipien lyödessä vauhtia. Olen nähnyt aiemminkin joutsenia, mutta niiden koko tuntuu paljastuvan itselle kunnolla vasta nyt. Vauhti kiihtyy eivätkä siivet enää lyö veden pintaa rikki, lopulta räpylätkin voivat lopettaa juoksemisen. Ääni ei vielä hiljene, kun siivet nostavat lintuja ylemmäs kohti pilviharsoa. Toistuva F’TUM lähes kaikuu usvan ympäröimällä joella. Kaksi muutakin lintua seuraavat pian perässä kadoten puiden taakse harmaaseen äärettömyyteen.
Seuraavan kosken jälkeen on evästauon paikka. Sidon kanootin rantapusikkoon, ettei virta vie meitä mukanamme. Hymyilyttää, kuinka voimakkaasti rusinat vieläkin tuovat mieleen ala-asteen kouluretket. Hunajainen tee maistuu mainiolta pienestä termospullon tuomasta kahvin karvaisuudesta huolimatta. Päässä ei soi mikään enkä mieti seuraavan viikon hieman liian tyhjää työkalenteria.
Alajuoksulla joki levenee tuntuvasti ja ilma kirkastuu. Tihkusade tuntuu silti kasvoilla. Lähestymme jälleen kahta joutsenta. Tai niin ainakin luulemme, kunnes välimatkan kavetessa tajuamme, että harmaan heijastuksen pinnalla on muitakin.
”Noitahan on neljä lisää. Poikasia.”
Vanhemmat ottavat hatkat kun kanoottiimme lipuu liian lähelle. Ne jäävät kaartelemaan hetkeksi yllemme poikasiaan silmälläpitäen. Neljä muuta sentään ui edellämme vielä pitkän matkan, välillä veden pinnalla juoksemalla spurtaten, ennen kuin ne tajuavat kääntyä toiseen suuntaan. Yhdellä poikasista lentoon lähtö on huomattavasti lähempänä kuin kolmella muullla. Tällä kertaa jaksan kaivaa puhelimenkin repusta, vaikka lopputulokset ei silmiä hivelekään. Onpahan jokin muisto tästäkin.
”Tuleekohan noilla kiire? Pitäisi muutaman kuukauden päästä olla varmaan jo muuttamassa.”
”En tiedä.”
Sen kuitenkin tiedän, ettei itsellä mikään kiire sillä hetkellä yhtään mihinkään. Kyllä tässä maailmassa on paljon hyvääkin jäljellä. Ja 15 000 on vietävästi enemmän kuin 15. Eiköhän ne joutsenet etelään selviä ja eiköhän tämä joki odota vielä palaaviakin lintuja.
