Mikä päivä: tänään, lokakuun kymmenentenä ei ainoastaan ole edesmenneen isoäitini syntymäpäivä, vaan tänään vietetään myös sekä Maailman mielenterveyspäivää että Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää.

Jotenkin ne omassa mielessäni sopivat kovin hyvin yhteen – mikä voisikaan tehdä yhtä hyvää mielenterveydelle kuin hyvän kirjallisuuden lukeminen. Kirjallisuus ainakin itselleni antaa usein yhteenkuuluvuuden, ymmärryksen tunnetta: joku muukin maailmassa kokee asioita samalla tavalla, kipuilee samojen asioiden kanssa. Toisaalta taas mikä muu voisikaan auttaa paremmin laajentamaan omaa maailmankuvaa, auttaa ymmärtämään muita elämänkohtaloita ja ajatusmaailmoja. Hyvä kirjallisuus saattaa nimenomaan auttaa sukeltamaan maailmoihin ja mieliin, jotka ovat kaukana omasta. Auttaa kasvattamaan empatiakykyä, ymmärrystä, niiden kautta suvaitsevaisuutta, asioita, joita tässä nykypäivässä tunnutaan tarvitsevan yhä enemmän ja enemmän.

Ja nimenomaan suomalaisen kirjallisuuden kannalta tämä syksy tuntuu minusta olevan erityisen hyvä. Ehdinkin jo lukea eniten odottamani uutuusteoksen, Pajtim Statovcin Bollan. Statovci on nopeasti noussut suomalaisten suosikkieni kärkeen, erityisesti Tiranan sydän (jonka englanninkielinen käännös Crossing on muuten finalistina National Book Award -palkinnolle! Go Pajtim!) vakuutti minut Statovcin taidoista kirjailijana. Myös Statovcin kirjojen teemat ovat erityisen kiehtovia ja koskettavia: kotimaastaan pakoon lähteneiden kokemat identiteettihaasteet, irrallisuuden tunne, sodan vaikutukset yksilöihin ja perheisiin.

Muita lukulistalla odottelevia syksyn uutuuksia ovat mm. Juha Itkosen ja Kjell Westön 7+7, toisilleen kirjoittamistaan kirjeistä muodostuva teos (jonka vahingossa onnistuin tilaamaan ruotsiksi, saas nähdä miten sujuvaa ruotsin lukeminen on näin neljän Norja-vuoden jälkeen), sekä myöskin suuren suomalaisen suosikkini Elina Hirvosen uusin romaani Punainen myrsky.

On myös myönnettävä, että mitä kauemmin asun poissa Suomesta, sitä enemmän opin arvostamaan niin suomalaisuutta itseään kuin suomen kieltäkin. Arvostamaan sen hienovaraista ilmaisukykyä, uniikkiutta, sen vivahteita, sitä miten millään toisella kielellä ei pysty milloinkaan ilmaisemaan itseään ihan niin tarkasti kuin omalla äidinkielellään. Sitä miten kotoisalta ja rakkaalta tuntuu erityisesti Turun murre, koko ajan enemmän toivoisin, että Suomessa osattaisiin pitää murteista yhtä kovasti kiinni kuin täällä Norjassa, niiden rikkaudesta ja yksilöllisyydestä.

Ja niin, siitä mielenterveyspäivästä vielä: ei kai ole sattumaa, että se sijoittuu juuri alkusyksyyn, aikaan jossa suurimmalle osalle maailman väestöstä on alkamassa vuoden pimein kausi. Joka vuosi syksyn mukanaan tuoma pimeys tuntuu saapuvan nopeammin ja nopeammin, yhtäkkiä illoissa ei riitä aurinkoa kuin ehkä hetkeksi, sateisina syyspäivinä, joita tänä vuonna on täällä riittänyt, ei aurinkoa tunnu näkevän ollenkaan. Silloin tämä päivä, muistutus mielenterveyden tärkeydestä, tuntuu erityisen tärkeältä.

Itse olen hoitanut omaa mielenterveyttäni tänään jo käymällä hakemassa vähän endorfiineja salilta. Kai tämä kirjoittaminenkin on itselleni myös juuri sitä: oman pään hallitsemista ja järjestelemistä, tunteiden ja ajatusten purkua. Seuraavaksi ajattelin päivän teeman kunniaksi etsiä jotain vihreää päälleni ja lähteä kahvittelemaan.

Ne kai ovat oman hyvinvointini kulmakivet: liikunta, sosiaaliset suhteet, ajatusten ja tunteiden purkaminen, mielekäs työ (tänään tosin jätän viimeisen kohdan vapaapäivän kunniaksi väliin ja korvaan toisella kulmakivellä: riittävällä levolla). Ja niihin aion yrittää keskittyä erityisesti edessä olevina pimeinä viikkoina ja kuukausina, muistaa samalla sen, että aina lopulta vuosi taittuu, ja valo voittaa.

☊: Samuli Putro – Ilmasta tehtyjä

<3: Aino Katri

Kävi juuri niin kuin lomalla kuuluukin käydä – päivät veivät mukanaan, keskityin enemmän elämään kuin siitä kirjoittamiseen. Lopulta oli kuitenkin sanottava hyvästit niin Ohiolle, ystävälleni siellä, lopuksi Chicagolle, kaupungille johon ehdin niin kovasti ihastua. Haluan kuitenkin uskoa, että minun ja Chicagon tiet risteävät vielä.

Kaupunkia haikeampaa oli sanoa hyvästit ystävälleni Rayanille. Tutustuimme aikanaan itse asiassa blogiemme kautta, aloittaessamme yhtä aikaa Tehy-lehden bloggaajina kohta jo neljä vuotta sitten. Aina välillä havahdun siihen, että olemme oikeastaan oikeassa elämässä tavanneet vain muutaman kerran. Joidenkin ihmisten kanssa kuitenkin muodostuu yhteys jo alkumetreistä saakka, tunne siitä, että tämä ihminen todella ymmärtää minua, että meitä yhdistää jokin sanaton. Niin minulle kävi Rayanin seurassa.

Vahvasti introverttiluonteena en edes kovin monen vuoksi lähtisi viettämään montaa tiivistä yhdessäolon päivää. Senhän vuoksi matkustankin usein yksin – tarvitsen omaa aikaa, tilaa ajatuksilleni, mahdollisuuksia tehdä tai olla tekemättä juuri sitä mitä haluan.

Joidenkin harvojen ihmisten kanssa kuitekin löytää sen samanlaisen rytmin ja rauhan. Sellaisen, jossa hiljaisissa hetkissä ei ole painavuutta, sellaisen, jossa ei tunnu siltä, että koko ajan pitää pinnistellä ja yrittää olla jotain. Saa vain olla sitä mitä on.

Emmekä me sentään pelkästään oleilleet. 😉 Ensimmäinen päiväni Toledossa sattui valitettavasti olemaan kovin harmaa, silti tuntui hyvältä päästä näkemään Amerikasta jotain muutakin kuin kliseiset suurkaupungit, pala oikeaa elämää. Bussissa istuessaan tajuta, että keskellä Indianan maaseutua ei todella tunneta 4G:tä, pelkästään maissipeltoja toisensa jälkeen. Ylipäätään istua Greyhoundissa, sitä ei moni paikallinenkaan ole tehnyt, yksikään hyväosainen oman auton omistava amerikkalainen ei niihin hevillä astu. Mutta eihän Yhdysvallat ole pelkästään hyväosaisia autonomistajia täynnä, päinvastoin, ja sen toisen maailman näkemisen uskon tekevän monille meistä hyvää.

Keskiviikkona lähdimme pienelle roadtripille (se kai kuuluu asiaan?) myöskin Ohiossa sijaitsevaan Hocking Hills State Parkiin. Olin netistä kyllä nähnyt kuvia puistosta, silti se pääsi mykistämään paikan päällä. Pienen aikaoptimismin vuoksi päivä tosin vierähti ennakkoon ajateltua pidemmäksi ja löysimme itsemme paluumatkalla pimeiltä amerikkalaisilta maanteiltä hiukan turhan väsyneinä. Rayanin ajourotyön ansiosta kuitenkin pääsimme kuin pääsimmekin turvallisesti kotiin, Leevi and the Leavingsin saattelemana.

Siinä yksi niistä hetkistä, jotka tästä reissusta taidan muistaa ikuisesti. Istua autossa keskellä yötä, keskellä Ohiota, autoradion pauhatessa ”minä lähden Pohjois-Karjalaan”, sellaisen ihmisen seurassa, joka ymmärtää sen hetken merkityksen. Sen miltä tuntuu olla suomalainen kaukana sieltä, mistä on lähtenyt. Sen, että elämä ei aina ole helppoa tai yksinkertaista, päinvastoin. Joka auttaa löytämään elämästä hetkiä, jotka kuitenkin auttavat löytämään merkitystä kaiken vaikeankin keskellä.

☊ Leevi and the Leavings – Minä lähden Pohjois-Karjalaan

<3: Aino Katri