Oman onneni sirpaleita säilytän

Kävi juuri niin kuin lomalla kuuluukin käydä – päivät veivät mukanaan, keskityin enemmän elämään kuin siitä kirjoittamiseen. Lopulta oli kuitenkin sanottava hyvästit niin Ohiolle, ystävälleni siellä, lopuksi Chicagolle, kaupungille johon ehdin niin kovasti ihastua. Haluan kuitenkin uskoa, että minun ja Chicagon tiet risteävät vielä.

Kaupunkia haikeampaa oli sanoa hyvästit ystävälleni Rayanille. Tutustuimme aikanaan itse asiassa blogiemme kautta, aloittaessamme yhtä aikaa Tehy-lehden bloggaajina kohta jo neljä vuotta sitten. Aina välillä havahdun siihen, että olemme oikeastaan oikeassa elämässä tavanneet vain muutaman kerran. Joidenkin ihmisten kanssa kuitenkin muodostuu yhteys jo alkumetreistä saakka, tunne siitä, että tämä ihminen todella ymmärtää minua, että meitä yhdistää jokin sanaton. Niin minulle kävi Rayanin seurassa.

Vahvasti introverttiluonteena en edes kovin monen vuoksi lähtisi viettämään montaa tiivistä yhdessäolon päivää. Senhän vuoksi matkustankin usein yksin – tarvitsen omaa aikaa, tilaa ajatuksilleni, mahdollisuuksia tehdä tai olla tekemättä juuri sitä mitä haluan.

Joidenkin harvojen ihmisten kanssa kuitekin löytää sen samanlaisen rytmin ja rauhan. Sellaisen, jossa hiljaisissa hetkissä ei ole painavuutta, sellaisen, jossa ei tunnu siltä, että koko ajan pitää pinnistellä ja yrittää olla jotain. Saa vain olla sitä mitä on.

Emmekä me sentään pelkästään oleilleet. 😉 Ensimmäinen päiväni Toledossa sattui valitettavasti olemaan kovin harmaa, silti tuntui hyvältä päästä näkemään Amerikasta jotain muutakin kuin kliseiset suurkaupungit, pala oikeaa elämää. Bussissa istuessaan tajuta, että keskellä Indianan maaseutua ei todella tunneta 4G:tä, pelkästään maissipeltoja toisensa jälkeen. Ylipäätään istua Greyhoundissa, sitä ei moni paikallinenkaan ole tehnyt, yksikään hyväosainen oman auton omistava amerikkalainen ei niihin hevillä astu. Mutta eihän Yhdysvallat ole pelkästään hyväosaisia autonomistajia täynnä, päinvastoin, ja sen toisen maailman näkemisen uskon tekevän monille meistä hyvää.

Keskiviikkona lähdimme pienelle roadtripille (se kai kuuluu asiaan?) myöskin Ohiossa sijaitsevaan Hocking Hills State Parkiin. Olin netistä kyllä nähnyt kuvia puistosta, silti se pääsi mykistämään paikan päällä. Pienen aikaoptimismin vuoksi päivä tosin vierähti ennakkoon ajateltua pidemmäksi ja löysimme itsemme paluumatkalla pimeiltä amerikkalaisilta maanteiltä hiukan turhan väsyneinä. Rayanin ajourotyön ansiosta kuitenkin pääsimme kuin pääsimmekin turvallisesti kotiin, Leevi and the Leavingsin saattelemana.

Siinä yksi niistä hetkistä, jotka tästä reissusta taidan muistaa ikuisesti. Istua autossa keskellä yötä, keskellä Ohiota, autoradion pauhatessa ”minä lähden Pohjois-Karjalaan”, sellaisen ihmisen seurassa, joka ymmärtää sen hetken merkityksen. Sen miltä tuntuu olla suomalainen kaukana sieltä, mistä on lähtenyt. Sen, että elämä ei aina ole helppoa tai yksinkertaista, päinvastoin. Joka auttaa löytämään elämästä hetkiä, jotka kuitenkin auttavat löytämään merkitystä kaiken vaikeankin keskellä.

☊ Leevi and the Leavings – Minä lähden Pohjois-Karjalaan

<3: Aino Katri