Olin jo kirjoittanut kokonaisen tekstin loppumattomalta tuntuneesta heinäkuusta. Lomakauden keskellä sinnittelystä yksin, vähän turhan tiiviisti työllistettynä, samalla kun tuntuu siltä, että koko muu maailma viettää onnellisia, laiskoja lomapäiviä.

Sitten eräänä iltana, istuessani yksin parvekkeellani lämpimässä kesäillassa, ajauduin selaamaan omia sosiaalisia medioitani. Kaikkien sinne tallennettujen hetkien lisäksi mietin niitä, jotka eivät koskaan päätyneet tallennetuksi minnekään. Kaikkia tämänkin heinäkuun hetkiä, kohtaamisia ihmisten kanssa. Olen saanut käydä kahvilla ystävän kanssa, jonka kanssa yleensä aina vain pyöritään porukassa, ylittää sen tietyn kynnyksen, jossa kaveruudesta voikin tulla jotain muuta, jotain henkilökohtaisempaa. Olen saanut viettää aikaa ystävän kanssa, joka on täällä vain silloin tällöin vähän aikaa, jonka kanssa jaetut kokemukset ovat sitäkin tärkeämpiä, toisiaan muistuttavat taustatarinat, jotka tuovat kohtaamiselle aina aivan toisenlaista syvyyttä.

Alkukesästä, silloin kun kaikki tuntui vielä eron jälkeen vain pahalta, sain istua ystävän sohvalla ja juoda lonkeroa, täällä Norjassa suorastaan tuntematonta luksusta, katsoa jääkiekkoa, silloin muistan ajatelleeni, kuinka hyvää elämä oikesti voikaan sittenkään olla. Sain nähdä Suomen voittavan jääkiekon maailmanmestaruuden, siihen iltaan minulla ei ole oikeastaan edes sanoja. Sain nähdä lempibändini livenä, parhaassa mahdollisessa seurassa. Sain viettää juhannusta sellaisten ihmisten kanssa täällä, jotka ymmärtävät, mitä juhannus oikeasti on.

Olen saanut vieraakseni niin vanhempani kuin pari vanhaa ystävääkin, ja ne hetket jos jotkut ovat arvokkaita: kun saa toivottaa hyvää yötä ihmiselle, jota näkee aivan liian harvoin, suunnitella seuraavan päivän retkiä yhdessä, kun yleensä saa viettää aikaa yhdessä vain lounaan tai kahvikupillisen ajan.

Sain yhden lämpimän kesäpäivänkin veneellä nykyisten työkavereideni seurassa, yövuorojen uuvuttamana, silti niin pakahduttavan onnellisena auringon alla.

Minulla on kaikki tämä, tänäkin kesänä. On toki ollut myös liian paljon töitä, liian väsyneitä vapaapäiviä niiden vastineena. Liian pitkä aika vielä lomaan, lomaan jota olen niin kovasti ja pitkään jo suunnitellut, silti sekin päivä päivältä on lähempänä.

Ja sitäkin kesä kai on: ei aina pelkkää onnea ja laiskottelua. Elämää, johon kuuluvat hetket myös yksin, tekemättä siitä yhtään vähemmän hyvää.

Ja hei, kai se loma tuntuu entistä makeammalta, kun kaikki muut ovat jo palanneet töihin ja itse saa huikata heipat. 😉

☊ Endless Summer – Zwan

Koska se on värittänyt viimeisen puolen vuoden blogitaukoa varmasti eniten, ajattelin suosiolla kirjoittaa ensimmäiseksi siitä – erosta.

Kuten blogiani pidempään seuranneet tietävät, ehdin seurustella lempiruotsalaiseni kanssa noin kolme vuotta, puolitoista niistä yhdessä asuen. Ihan hirveästi en hänestä aiempiinkaan blogeihini kirjoittanut, yritin välttää kaikkea liian henkilökohtaista, jakaa vain omia ajatuksiani ja tunteitani parisuhteesta.

Yhden asian kai voin kuitenkin sanoa: entinen poikaystäväni on ihmisenä yksi parhaista, joita tiedän (vaikka pettymyksen ja kiukun keskellä välillä tekisikin mieli ajatella jotain muuta).

Siksi erokin oli niin kovin hillitty, kauniskin. Sen keskellä ei huudettu, ei syytelty. Keskusteltiin sitäkin enemmän, keskusteltiin loputtomasti kaikesta siitä, jota ei keskustelemalla saa ratkottua. Loputtomattomia, turhauttavia keskusteluja asioista, joita ei kumpikaan pysty muuttamaan. Haaveista, joita ei voi sovittaa yhteen.

Emme me tyhmiä olleet olleet, kumpikin liian vanhoja olemaan ajattelematta tulevaisuutta. Vuosien mittaan kuitenkin kummallekin tuntui kirkastuvan se, mitä itse elämältä toivoo: minä perhettä ja lapsia, sitoutumista, aloilleen asettumista. Hän jotain muuta, vapautta, itsenäisyyttä, arvoja jotka niin kovin hyvin ymmärrän, niitä minäkin kovin pitkään olen soihtuna kannatellut elämässäni.

Ja siinä missä itse olisin halunnut alkaa ottaa askeleita kohti omia haaveitani, tuntuivat ne kai hänestä entistä kaukaisemmilta, vähemmän siltä, miltä hän elämänsä haluaisi näyttävän.

Joten tässä sitä nyt ollaan: 32-vuotiaana, kertaalleen avioeronneena, lapsettomana, taas uudelleen sinkkuna. Aloittamassa jälleen elämää lähtöruudusta.

Voitte ehkä kuvitella, että aika monenlaiset mielialat on viimeisen puolen vuoden aikana tullut koettua. Aika moneen otteeseen on erityisesti tullut mietittyä ”mikä minussa on vikana?”. Miten kaikkien muiden elämä tuntuu loksahtelevan kohdalleen, kun omat rakennelmat tuntuvat sortuvan kerta toisensa jälkeen?

Yhteen ajatukseen yritän kuitenkin takertua: ei voi saada mitään parempaa, jos ei uskalla päästää irti vanhasta. Ei voi saada sitä, mitä haluaa, jos ei edes yritä tavoitella sitä. Ja olen käynyt elämässäni liian paljon läpi ollakseni tavoittelematta juuri sitä mitä haluan.

Vielä minä löydän sen, ihmisen joka haluaa rakastaa minua yhtä paljon kuin minä häntä. Ihmisen, joka ei pelkää sitoutua minuun. Ihmisen, joka haluaa ja uskaltaa. Uskaltaa haluta, haluaa uskaltaa.

☊ What if this is all the love you ever get – Snow Patrol