Tiedättekö nämä aamut, kun koneisto ei lähde käyntiin? Pää lyö tyhjää vielä toisenkin (ison) kahvikupin jälkeen ja kroppa hinkuu vielä peiton alle. Tältä minusta tuntuu tänään. Hellurei.

Aamut menee usein rutiinilla – hampaiden pesu, kahvikuppi ja meikit, you know. Ja juuri rutiini on aamujen pelastaja. Ei voi keksiä tekosyitä eikä jäädä vätystämään, koska on vaan pakko edetä tapahtumasta A tapahtumaan B, jotta ehtii töihin ajallaan. Jos aamuisin ei ole kiire mihinkään, minä ainakin uppoudun tämän saamattomuuden tunteen valtaan, heräilen kaikessa rauhassa, katson aamuteeveen uutiset (kyllä, olen Aino, vähän yli kuuskyt, vähän yli kakskyt) ja vedän aamulenkkivaatteet päälle sitten, kun siltä tuntuu. Mutta kun puhelimen herätys rimputtaa, aamukahvit on juotu samalla kun hiukset laitettu ja meikit sivelty naamaan, vaatteet laitettu päälle ja nopea rahka/hedelmä/joku vastaava heitetty ääntä kohti, on kello niin paljon, että bussiin ehtii juoksuaskeleita ottamalla. Yleensä ehdin, mutta harvoin kävellen.

Aamut ei siis ole hetkiä, jolloin kehitellään tekosyitä, ainakaan itse en aamukiireiltäni niin ehdi tehdä. Mutta tällaisia aamuja kuitenkin on, kun kroppa ei herää normaaliin tahtiin. Nyt kysymys kuuluu, miten tämän kirjoittamiseen sitten on aikaa – tällä kertaa on onneksi hieman helpomman aikataulun arkiaamu. Nimenomaan onneksi.

Energistä aamua ja tekosyy-vapaata päivää!

-Aino