Tukiverkon merkitys
Luin Mimosan kirjoituksen väsymyksestä. Kyse siis äitien väsymyksestä, etenkin vauva-aikana. Se herätti paljon ajatuksia. Väsymyksen lisäksi rupesin pohtimaan tukiverkoston merkitystä pidemmällekin ja taas kerran huomasin kulttuurien erot melko räväkästi.
Itse en kokenut mitään ylitsepääsemätöntä väsymystä, vaikka aikamoinen tissitakiainen olikin kyseessä. Paha refluksi ei helpottanut asiaa ollenkaan. Yöllä saatoin istua maratoneja keinutuolissa. Miestä en viitsinyt öisin herättää, koska teki muutenkin epäinhimillisiä vuoroja sairaalassa.
Siitä, ettei mieletön väsymys hyökännyt saan kiittää siis vahvaa tukiverkkoa. Miehen sisko, anoppi, n. 17 serkkua, kaverit, tädit jne. kävivät usein. Eli sain hengähdystaukoa ja apuna väsymykseen toimi jo pelkästään tieto siitä, että ympärillä oli paljon ihmisiä, jotka olivat valmiita auttamaan, mikäli oli tarve. Beibi oli kuukauden, kun vielä oma äitini tuli meille vierailulle Meksikoon. Tuolloin oli pahin huutokausi ennen refluksilääkkeiden aloittamista, joten sekään visiitti ei olisi täydellisempään väliin voinut sattua. Oma äiti, joka on lastensairaanhoitaja oli siis apuna kuukauden verran aika tiiviisti juuri tarpeellisimpana aikana.
Jos ei nyt enää Meksikossa varsinaisesti ole meininki, että koko yhteiso kasvaattaa lapset, mutta ainakin kaikki ovat vahvana tukena. Yhteiskunna puolesta ei apua heruisikaan, joten perhe ja tuttavat ovat ne joiden ”kuuluukin” huolehtia.
Suomalaisena oli aluksi vähän stressaavaakin, kun kaikki tulivat heti vauvan synnyttyä käymään kun itse oli vielä ihan väsynyt. Ei ihan olisi toiminut nämä suomalaiset ohjeet ”On tärkeää, että äidillä ja isällä on ensin aikaa tutustua vauvaan rauhassa” ja mitä kaikkea jossain vauvaoppaassa olikaan, minkä olin käsiini saanut Suomesta. Suomessa tuntuu, että monetkin äidit on sellasia, etteivät mielellään anna vauvaa vierailijoiden syliin. Ainakin jos se itkee niin välitön palautus äidille. No tuollapa oli kaikki sylit avoinna ja beibi kiersi sylistä syliin. Kaikilla omat tavat (varsin tehokkaat sellaiset) hiljentää beibi mikäli se alkoi itkemään. Ja eipähän tuo lapsi koskaan ennen Suomeen tuloamme (1v 7kk silloin) sitten vierastanutkaan. Kaikki aina ensimmäisenä kaappasivat syliin ja lässyttivät äänekkäästi. Jostain foorumeilta esimerkiksi lueskelin, että lapsi rupeaa itkemään hysteerisesti, kun äiti menee ihan vaan toiseen HUONEESEEN. Mitä!? Täysin vieras ajatus meidän kohdalla!!! Neitihän jäi tyytyväisenä lähes kenen tahansa hoviin. Kyllä äidin perään saattoi toki kysellä, mutta ei parkuen.
Me suomalaiset olemme ylipäätään huonoja pyytämään apua ja lisänä vielä pienet perheet ja vähän tälläinen erakkoelämä latinalaisesta näkökulmasta katsottuna. Harvemmin (koskaan=?) täällä viitsisin ihan vaan kaverilta pyytämään apua lapsenhoidossa. En oikeen suvun sisälläkään juuri muilta kuin äidiltä pyydä apua. Mies sanookin usein, että ootte te suomalaiset kyllä outoja kun ette toisianne auta. Sitten yritän selittää, että tottakai autetaan, mutta kun se kynnys kysyä on se este. Ja ei se ymmärrä, vaikka yritän sen jotenkin viksusti selittää ja lopulta en ymmärrä enää itsekään, että mikä siinä kysymisessä onkin niin hemmetin vaikeaa.. En vaan viitsi vaivata ketään. Eli siinä sitä ollaan, suurin osa ihmisistä kun varmasti mielellään monessa auttaisivat, eikä sitä koettaisi vaivana. Nyt siis kyse ihan kaikista asiosta, missä pyytää apua – ei vain lapsenhoidosta. Toki ihan pakollisissa tarvetilanteessa pidän itsekin ihan normaalina pyytää (lastenhoito)apua muiltakin kuin omalta äidiltäni. Mutta Mies pitää outona, etten osaa pyytää ketään muuta kuin omaa äitiäni vahtimaan lasta ihan vaan niissäkin tapauksissa, että mentäisiin vaan vaikka leffaan tai syömään..
Itse olen sanonut muutamallekin kaverille, joiden sukulaisten tiedän asuvan kaukana, että meitä voi käyttää lapsenvahtina viikonloppuna, jos isi ja äippä haluaa käydä yhdessä syömässä, leffassa tms. Se oisi ihan mahtavaa! Me ei ikinä oikeen käydä yhessä missään. Ja montaakos lasta ollaan hoidettu? Ei ole kuitenkaan kukaan (kehdannut?) pyytää. Kerrat on laskettavissa yhdellä , lapset kahdella sormella. Eli kerran oli sisarukset meillä illan, kun heidän vanhemmillaan oli juhlingit. Kyseessä puolimeksikolainen pariskunta sekin, eli en tiedä voiko laskea ihan täysin mukaan sitäkään kertaa :)
Ollaanko me suomalaiset liian ylpeitä vai mikä se on? Ei kehtaa, ei viitsi.. Ajatellaan, että ei haluta vaivata muita ihmisiä. Onko vähän myös sellainen kaikesta on selvittävä itse -asenne. Superäiti, pärjään kyllä. Vähän näiden kaikkien sekoitusta ehkä..
Olin mukana eräässä äitiprojektissa, jossa oli tarkoitus edistää äitien liikkumista. Eräässä isommassa tilaisuudessa yksi äiti kysyi tähän suuntaan ”Entäs kun on vaan pakko vetää sitä sokeria, että jaksaa pysyä hereillä seuraavatkin hetket, jotta kaikki osapuolet säilyy hengissä” Siis mitä? Tiestysti mun on helppo sanoa, mulla on vaan yksi lapsi toistaiseksi. Siinä ei varmasti pääse samalle väsymysasteelle, kun kahden tai useamman kanssa. Mutta kyllä tuossa vaiheessa jo olisin hakenut apua muualta kuin suklaasta ja sokerista; pyytänyt apua vähintään ympäröiviltä ihmisiltä – perheeltä, kavereilta.. Mun mielestä hyvä äiti on äiti, joka antaa aikaa myös itselleen. Ei se ole merkki heikkoudesta tai periksi annosta tai huonosta äidistä, jos pyytää jotakin hei katotko noita muksuja jonkun aikaa mä tarvin hetken itelleni. Oli sitten kyseessä nukkuminen, urheilu, shoppailu tai mikä ikinä, mihin nyt kukakin tarvetta tuntee. Me kaikki ollaan ihmisiä ja meillä on omat tarpeemme. Niin myös äideillä, eikä siitä tarvi tuntea huonoa omaa tuntoa. Äidiksi tuleminen ei tarkoita sitä, että lapsen syntyessä tulee omistaa elämänsä vain perheelle. Jos näin ei tee on huono äiti.
Tämä mun mielipide. Monet varmaan on pitäneet mua huonona äitinä, koska käyn esim. töiden jälkeen salilla. Näen kavereita kohtuullisen usein viikonloppuisin, välillä vuorotellaan miehen kanssa ja välillä Neiti menee mummille. Neiti kyselee usein koska pääsee taas mummille yökylään, joten tämä on yksi syy miksi huono omatunto ei kolkuttele mummilapäivinäkään. Me on käyty Meksikossa asuessa viikon reissulla kahdestaan miehen kanssa. Muutama viikonloppu reissu rantsuun tehtiin myös ilman beibiä. Ikää siis on näillä kerroilla ollut alle se 1 v 7kk. Jos olisin asunut aina suomalaisen yhteiskunnan ympäröimänä olisinkohan tuollaisia reissuja tehny? Olisiko yleinen yhteiskunnan ilmapiiri saanut mut tuntemaan itseni oikeaksi äitpaholaiseksi, kun noin pienen olisin jättänyt hoitoon ihan vaan mennäkseni lomailemaan? Hyvin paljon mahdollista. Olen siis erittäin tyytyväinen, että ensimmäiset hetket äitiydestäni elin erilaisessa kulttuurissa, joka opetti mut hyväksymään sen, että saan haluta omia juttujani ja siinä ei ole mitään pahaa. Niiden avulla jaksan olla kärsivällinen hyväntuulinen äiti, kun ei salakavalasti mielenpohjukoihin patoudu ”mä en voi tehä mitään niin kuin ennen” -ajatuksia. Monet ei niitä ajatuksia välttämättä myönnä tai edes itse tunnista. Eihän niitä välttämättä kaikille kai tulekaan..? Mutta itse en ole niin semmoiseksi äitihengettäreksi syntynyt, että olisin voinut hypätä vanhasta elämäntyylistäni niin perheelle omistautuneeseen elämään, ettenkö haluaisi myös sitä kuuluisaa omaa aikaa.. Tällöin en myöskään fyysisesti ole päässyt väsymään ”vaaralliselle asteelle”.
Katsotaan mitä tapahtuu kun uusi vauva syntyy. Osaanko käyttää täällä tukiverkostoa samanlailla kuin tuolla rapakon takana? Täällä kun niitä ihmisiä tarvii itse vähän kysellä apuun. Eivät varmaankaan automaattisesti roudaa meille ruokaa ja hedelmiä ja patista päiväunille ;)
Tässä vielä pari kuvitusta 2 ja 3 päivää syntymän jälkeen. Kaverin, tädit, serkut vierailulla. Mä ahmin tyytyväisenä kanaa kun Beba kiertää sylistä syliin. (Järkytyin kyllä näistä kuvista vähän, kun on naama ja silmät vielä turvoksissa leikkauksesta, mutta menköön nyt julkaisuun kuitenkin :))
