Kaipaus Meksikoon
Kesän tulo, hajut, aurinko, asfaltti, fiilis tuo aina muistoja ja tunnelmia mieleen edellisiltä kesiltä. Tätä nostalgista fiilistä ei ikinä saa aikaan muiden vuoden aikojen tulo. Kesällä vaan tapahtuu aina parhaat jutut. Silloin vain jotenkin elää eniten! Minä siis ainakin.
Nyt muistot tulvahtivat kuitenkin mieleen Meksikosta. Yksittäisiä palasia eri tilanteista, kavereista ja hetkistä. Ja aloinhan sitten melkein samantien pillittämään kun huomasin, mitä kaikkea ikävöinkään. Miten kolmessa vuodessa se maa ja ihmiset veikin mun sydämeni niin, että aika ajoin ikävöin niin niin paljon. Niin paljon, että mietin, että miksi jäisin tänne Suomeen. Niinkuin juuri sanoin kesä on se aika milloin elän eniten. Syksyllä vaivun horrokseen ja pusken läpi talven pimeyden ja harmauden väkisin odottaen uutta valoisaa ihanaa kevyttä eloisaa aikaa. Mitä järkeä sitä on odotella kun sen voisin saada koko vuodeksi!
Tuon kolme vuotta, minkä asuin Meksikossa tiesin (ehkä?) sen olevan vain väliaikaista, joten vaikka arki tuli vastaan niin ehkä se ei kuitenkaan osannut läväyttää vasten kasvoja niin pahasti, ei se koskaan sanonut: hahaa olen ihan samanlainen ikävä paha kuin Suomessakin. Kaikki mulle sanovat täällä Suomessa, että kyllä se siellä sitten ihan samanlaista on. Mutta en ihan oikeasti usko, että olisi. Elämänsyke on siellä ihan erilainen ja kaikki on niin paljon rennonpaa. Ei siellä kukaan stressaa ja pingota niin kuin täällä, ei kellään ole ikinä niin kiire.. Kuitenkin melkein kaikki lähipiirini ihmiset ovat vaativissa töissä siellä. Kyllä se ympärivuotinen aurinko on pakko olla se syy, että se arki ei ole niin paha. Kuka hei jaksaa ottaa rennosti ja olla iloinen joskus marraskuun pimeydessä ja koleudessa? Onhan Suomessa arki kesälläkin niin paljon helpompaa. Kesät on aina ihania ja iloisia, vaikka kesälomiahan en ole vietellyt- koulun penkiltä heti keväällä töihin ja syksyllä töistä suoraan opiskelemaan. Eli kyllä – syynä aurinko ja valo.
Muistuttelen itselleni alkuperäistä syytä tänne paluuseen. Turvallisuus. Haluanko pelätä lasteni puolesta, kun kuskaan heitä päiväkotiin ja seuraavaksi kouluun. Puhumattakaan siitä, kun alkavat liikkua itsekseen, mitä ne ei muuten tapahtuisi vielä vuosiin. Neiti voisi täällä jo melkein ensi vuonna leikkiä pihalla itekseen. Meksikossa ei tulisi kuuloonkaan. Kaupassa ei voinut kadottaa lasta silmistä hetkeksikään. En voisi ajaa joka päivä samaa reittiä samaan kellon aikaan töihin. En voisi käydä puistossa muksujen kanssa yksin. En voi käydä juurikaan lenkillä ulkona – ei se oma uima-allaskaan voittanut lenkkeilyä. Pitäisi liikkua aina autolla. Korttelin matka kauppaankin pitäisi turvallisuussyistä mennä autolla.
Niin siksi me ollaan Suomessa. Tietenkin Meksikosta löytyy hyvin paljon erilaisia alueita, missä monissa on paljon turvallisempaa. Mutta on joka paikassa kuitenkin suomalaiselle naiselle opettelemista ennen kaikkea omassa asenteessa, jotta oppii elämään ”riskittömästi”. Jos ei olisi perhettä ja lapsia, joista huolestua niin varmasti haluaisin asua ainakin jonkin aikaa Meksikossa. Mutta nyt ei. Ainakaan tämän hetken turvallisuustilanteessa, joka vain tuntuu pahenevan vuosi vuodelta. Se on muuttunut paljon siitä kun ensimmäisen kerran Meksikoon menin.
Pienempi paha siis lopulta pitkä pimeä ja kylmä aika? Aika näyttää!
Tyydyn odottelemaan seuraavaa matkaa, joka sentään on keskellä talvea. Ja ainakin kuukausi.
Nyt ulos nauttimaan Suomen ihanaisesta kesästä!! Sairaalapäivien ja sitä seuranneen tappomahataudin takia en ole saanut kosketustakaan auringolta!