Sektio vs. alatiesynnytys
Uusi tyttömme, kotona kutsutaan vielä vain niñaksi, on jo pian 3 viikkoinen! Ja lupaamani postaus sektio / alatiesynnytys edelleen tekemättä eli eiköhän nyt ole sen aika.
Tunti synnytyksen jälkeen sängystä noustessani olin jo valmis tuulettamaan alatiesynnytyksen puolesta ja nyt viimeistään olen hyvin vakuuttunut. Ja painotan, että sektiokokemukseni on siis myös positiivinen!
Sektioni tehtiin Meksikossa lapsiveden vähyyden (olemattomuuden) takia viikolla 37. Hätäsektio ei ollut kuitenkaan kyseessä vaan ehdin lääkärikäynnin jälkeen käväistä vielä kotona. En oikeastaan ehtinyt missään vaiheessa jännittää tai hermoilla koko sektiota. Sektiosalissa oli synnytyslääkärini, tämän kollega, lasten lääkäri ja anestesiologi + pari sairaanhoitajaa. Lääkärini oli perhetuttu, joten luulen, että salissa oli tästä johtuen extra henkilökuntaa, tuskin joka sektiossa on kapasiteettia samaan henkilökuntamäärään! Toimenpide ei kauaa kestänyt ja vauvankin sain punnitusten ja mittausten jälkeen rinnalle ja meidät kärrättiin tarkkailuun. Vauva on äidin kanssa koko ajan toisin kuin Suomessa.
Jos puhutaan vain tuosta synnytyshetkestä niin sen voittaa sektio. Kivuton ja nopea joskin epämukava. Kyllähän sen tunsi, että vatsa oli auki ja todella inhottava tunne – ihan kuin vauvaa olisi rajumminkin kaivettu vatsastani pihalle. Kipulääkkeet saivat koko huoneen pyörimään ympyrää. Sektion jälkeen riivasi monta tuntia kestävä kutina koko kropassa lääkkeiden sivuvaikutuksena. Tunteja kestäneisiin supistuksiin verrattuna tämä kaikki oli kuitenkin siedettävämpää.
Osastolle pääsin noin viiden tunnin kuluttua ja vähän aikaa tästä pynkesin itseni ylös. Sattui niin, että kyyneleet ja hiki valui. Kotiin lähdin jo seuraavana päivänä. Meksikossakaan ei siis normaalikäytäntö ole päästä niin aikaisin kotiin, mutta appeni on synnytyslääkäri ja miehenikin lääkäri, joten uskalsivat päästää näin aikaisin. Automatka Meksikon möykkyisillä teillä sai huutamaan kivusta – huutaminen sattui vielä enemmän, joka puolestaan aiheutti lisää huutoa.. Tuntui kun vatsa repeäisi samalla sekunnilla. Miestäni jouduin kieltämään sanomasta mitään hauskaa p’ivien ajan, koska nauru aiheutti tuon saman kipu-huutoefektin. Olimme tuolloin appivanhempieni luona ja huoneemme oli yläkerrassa, joten portaita joudin raavaamaan päivittäin melkoisesti, joka aluksi oli hitaamman puoleista. Onneksi vauva painoi vain sen 2,6 kg.
Neljäntenä päivänä sektiosta lähdettiin jo shoppailemaan puuttuvia vauva- ja äitiysjuttuja. Jalkani olivat vieläkin kaksinkertaiset turvotuksesta ja kävely etanamaista ja kivuliasta.
Urheilun aloitin noin kuukausi sektiosta varovasti spinningpyörällä ja jonkinmoisilla kotijumpilla. Vatsa palautui ja kilot karisivat sektionkin jälkeen ihan kohtuullisesti, 12 päivän kulutta oli 7 kiloa lähtenyt, mikä on sama kuin nyt alatiesynnytyksen jälkeen.
Alatiesynnytykseen verrattuna toipuminen oli hidasta ja kipuja, tuntemuksia ja kutinaa haavan alueella jatkui pitkään. Oli myös tietynlainen pelko liikunnassa tai nostamisessa vielä pitkään sektion jälkeen yllättävän viiltävän repivän kivun takia. Vielä vuodenkin jälkeen leikkaus muistutti itsestään esimerkiksi kuntosalilla tai joissakin muissa äkkinäisissä tai voimaa vaativissa liikkeissä.
Kuva 1. kuukausi sektiosta. Kuvat 2&3 1,5 viikkoa alatiesynnytyksestä. Pahoittelut äärimmäisen huonoista selfiekuvaustaidoistani! Tarkoitus oli ottaa ihan erilliset blogikuvat, mutta ajanpuutteen vuoksi nämä suoraan rannalta meikittä -kuvat kelvatkoon :)
Tässä toisen tyttöni syntymässä supistukset alkoivat Särkänniemessä. Monta päivää oli ollut jo jonkunmoisia supistuksia, mutta nyt ne muuttuivat kivuliaammiksi ja hieman säännöllisemmin; n 4-6 tuntiin. Seuraava yö meni suppareihin heräillessä ja seuraavana päivänä grillailin vielä iltaan asti, joskin kivuissani hengittelin pihan perällä ja pari muovipulloakin puristelin rikki yrittäessäni olla näyttämättä tuskaani muille. Lopulta kiskaisin miestäni hihasta, että NYT käydään kotoa hakemasta sairaalakassi ja lähdetään synnyttämään. Seuraavana aamuna syntyi tuo pieni ihme. 12h sairaalaan saapumisen jälkeen. Kivunlievityksenä oli ilokaasu ja PCB-puudutus. Olihan supistuskivut melko sietämättömiä, mutta huutaa ei tarvinnut kertaakaan (: , kivunlievitysten ohella keskittyminen ja hengittely auttoi. Kuten monet ovat sanoneet ei ponnistusvaihe ollutkaan se pahin, vaikka sitä pelkäsinkin. Raskas kyllä! Lisäksi se mihin en ainakaan uskonut oli sittenkin totta: nähdessäni pienen tyttömme tuntui tuo tuskallinen yö ja sitä edeltäneet supistukset mittömiltä!
Nyt alatiesynnytyksen jälkeen tuota järkyttävää koko kehon paisuttavaa turvotusta ei ole ollut ollenkaan. Käveleminen oli jonkin verran ikävää pari kolme päivää, mutta ei tuskallista. Kolmantena päivänä synnytyksestä olimme picnicillä ja pääsin vaivatta nousemaan ylös nurtsilta. Sektion jälkeen minkäänlainen vatsalihaksia vaativa toiminta ei onnistunut ehkä ennen kuin noin kolmen viikon kuluttua.
Ottaisin kuntosalijäsenyyden voimaan jo nyt, mikäli arki olisi vähemmän hektistä. Toistaiseksi tuntuu, että en kerkiä tehdä mitään – sisaruspari saa välillä sekoomisen partaalle ja koti on kuin pommin jäljiltä. Kaksi lasta siis vaatii itseltäni uudenlaisia rutiineja ja totuttelua! Toki aikaa on nyt mennyt paljon (kiitos ihanien säiden) typsyjen kanssa rannalla ja puistossa. Lisäksi Neiti sai vähän isomman pyörän ja menee sillä nyt niin lujaa, että vierellä saa juosta ihan tosissaan ja sekin tuntuu jo ihan hyvältä. Odottakoon kuntosali siis elokuulle, jolloin esikoinen palaa päiväkotiin.
Yhteenvetona voin siis sanoa kohdallani, että alatiesynnytys voittaa – sen verran suurempi painoarvo on toipumisella. Ja loppujenlopuksi eihän se alatiesynnytys ollutkaan niin kivulias kuin pelkäsin.