Älä koskaan kasva isoksi, ethän…
Tänä aamuna silittelin nukkuvan, tuhisevan neitosen hiuksia ja kuiskasin Älä koskaan kasva isoksi, ethän…
Mä niin muistan ton lauseen jo aika pienestä asti. Ja teini-iässähän se ärsytti. Ja nyt tekis mieli hokee sitä omalle lapselle. Kai se niin menee sukupolvelta toiselle. Ja sitä ei voi ymmärtää vasta kun on oma lapsi. Niin kun niin moni muukin asia. Paljon tärkeempi asia. Miks äitin aina pitää soitella huolestuneena, miks sen pitää kysellä, miks sitä kiinnostaa kaikki, miks se puuttuu joka asiaan. Ihan turhaan huolestuu, eihän oo mitään syytä. Kyllä mä nyt osaan jo pitää itestäni huolen ja kaikki mitä teen ei kuulu sille.
Sitä ei oikein voi selittää lapselle niin että se ymmärtää oikeesti.. Ei rajoja laiteta kiusaks, ei ne kyselyt ja huolestuneet soitot oo piruuttaan tehtyjä. Se on vaan se ihan valtava rakkaus, joka tuo mukanaan valtavan huolen. Sillä rakkaudella vaan ei ole mitään rajoja, ja siksi ei se äiti pysty itselleen järkeilemään, että kaikki on hyvin – turhaan huolestun. Ja tapahtuuhan tuolla nyt vaikka mitä. Ja jos jotain tapahtuu omalla nuppuselle niin se vaan on maailmanloppu ja siitä ei voi selvitä. Niin valtavan suuri on se rakkaus.
Mutta selitäpä se 15-vuotiaalle, joka on hommannut jo perjantain sidukat ja ryntää innolla kaikkiin uusiin kokemuksiin. En mä ainakaan tajunnut äitin huolta. Höpsö se on, ei mulle mitään satu.
Ja niinhän se on, ei elämään opi neuvoja kuuntelemalla vaan elämällä. Joskus on tehtävä ne asiat itse, mistä varoitetaan ennen kuin oppii..
Mun äiti oli kyllä mielestäni todella onnistunut kasvattaja. Suurin tekijä on varmasti luottamus. Molemminpuolinen. Ei se esim. pakottanut koskaan tekemään läksyjä ja aika pienestä asti tajusinkin, että se oli mun oma vastuu tehdä ne. Ja tein. Varsinaisia kotiintuloaikoja ei kauheesti ollut, mutta tulin ihmisten aikaan. Ja kyllähän sillon teininä tuli tehtyä jotain mokiakin, mutta sen sijaan, että äiti olisi huutanut pää punasena ja jättänyt esimerkiksi arestiin se näytti surulliselta ja oli pettynyt. Ja sen jälkeen oli tukena. Sanoi, että ei halunnut mulle tapahtuvan mitään pahaa, se olisi ihan kamalaa. Tepsi muhun, todella mietin asioita ja opin niistä. Kyllähän siinä iässä tuli vähän kaikkee tehtyä, mutta järki pysyi kädessä. Oonkin jälkeenpäin miettinyt, että huuto ja aresti olisi varmaan aiheuttanut jotain typerää teinikapinointia ja toisin olisi voinut mennä moni juttu. Asuttiinhan kuitenkin vähän semmosessa jopa pahamaineisessakin lähiössä..
MUTTA MITEN mä joskus tulevaisuudessa pystyn samanmoiseen luottamukseen!? Tai jos omaan palleroon luotankin, mutta kun se ympäristö on niin paha. Miten löydän sellasen kultasen keskitien ja vältän sen niuhon äidin roolin, jolla ei myöskään yleensä ole kovin hedelmälliset seuraukset. Suuri kysymys on miten me yhdistetään meksikolaisen miehen näkemys kasvatuksesta ja mun siihen verrattuna hömpänpömppä liberaali kasvatus.
Mun lapsi on siis kolme, joten joo oon vähän aikasessa vielä stressaan näistä J Mutta nousi vaan mieleen, kun tuossa kulmilla hengailee noita nuoria, jotka sunnuntaina tirpoo olutta. Tai entä ne jotkut 10-12-vuotiaan näköset lapset kaupungissa lauantaiyönä?! Niillä ei pysy se järki kädessä senkään vertaa, mitä 16-vuotiaalla.
Mihin ne rajat on oikeen kadonnu. Miksi vanhemmat ei osaa laittaa niitä lapsilleen. Täällä Suomessa on vielä liian turvallista, että voisi suoraan kieltää mitään hyvällä syyllä. Ja kulttuurinen kysymys on myös perheyhteisö ja vanhempien kunnioitus.
Meksikossa melkonen tapaus saisi olla, että haistattelee vanhemmilleen tai muille aikuisille. Siis kyllähän sielläkin nyt riidellään ja nuoret ei hymyillen hyväksy kaikkia asetettuja rajoja, mutta kyllä siellä nyt perheissä loppujen lopuksi kuunnellaan ja totellaan. Siellä ei paljon alle 18-vuotiaat etenkään tytöt notku missään ulkona edes viikonloppuna. Syy on tietenkin jo sinälläänkin selvä, että se vaan ei ole millään tavalla turvallista. Mutta harvassa on meksikolainen isä, joka sitä muutenkaan hyväksyisi, vaikka turvallisempaa olisikin. Sitten kun on baari-iässä niin rajat edelleen aika selkeet. Kotiin on tultava ajoissa ja vanhempien on tiedettävä kenen kanssa on. Ei kuuloonkaan, että yöksi mentäisin johonkin muualle. Erittäin harvoin edes sillon, kun on jo vakituinen pitkäaikainen poikaystäväkään. On perheitä, joissa ei öitä vietetä yli 25-vuotiaanakaan vielä poikaystävän kanssa ellei olla naimisissa. Riippuu tietenkin vähän perheestä, mutta näin yleisesti. Nyt puhun siis nimenomaan sen elintason perheistä, joiden kanssa olin tekemisissä. Eli keskiluokka ja vähän ylempi luokka. Köyhemmistä en juuri tiedä, mutta voisin kuvitella, että sama meininki. Perheyhteistö ja perinteet tuntuvat olevan tiukat luokkaan katsomatta, jos vaan muuten olot on edes kohtuulliset. Köyhemmissä ehkä vielä tiukemmat, koska ollaan vielä kauempana länsimaistuneista tavoista. Ala-asteella siellä kutosluokkalaiset leikki ja oli vielä niiin paljon enemmän lapsia kun täällä. (Anoppini omistaa ala-asteen, jossa tuli vietettyä aikaa.) Täällä kuulemma jo kolmasluokkalaiset kyselee, että mitä niinku ois tarkotus tehä leikkipuistossa, hä. Kyllähän ne sitten intoutuu leikkimään, mutta se ensiasenne.. Surullista.
Voi kun lapset pysyisi lapsina vähän pitempään täälläkin <3
Suomessakin alkaa ikävä kyllä turvallisuus olla vuosi vuodelta vähän arveluttavampaa, mutta toivotaan kovasti, että se ei kuitenkaan tule olemaan syy tiukkojen rajojen asettamiselle. Jokin muu herääminen sais meissä vanhemmissakin tapahtua. Täällä kun lapset sais vielä leikkiä vapaasti, luonnossa, pyöräillä, käydä järvessä uimassa, olla puistossa, vaikka mitä. Täällä lapset, eikä me vanhemmatkaan osata kunniottaa sitä riittävästi. Ite onneksi jo opin. Kurjaa, kun aina piti lähtee autolla, jos halusi muualle kuin omaan puutarhaan. Ja määränpää oli sitten joku ostoskeskuksen leikkipaikka. Kaveruksetkin voi nähdä vaan kun molempien vanhemmille sopii, että voidaan kuskata autolla toisen kotiin tai johonkin leikkipaikkaan. Puistoja ei juuri ole ja jos onkin niin sen on oltava vartioitu tai keskeisellä paikalla, jotta se on sitten turvallinen. Olihan se ihanaa, että oli oma uima-allas ja hedelmäpuita täynnä oleva puutarha, mutta vähän vaihtelua hei! Onneksi sentään perheet on suuria ja tykkää asua lähekkäin,jopa ihan samassa pihapiirissä. Sisaruksista ja serkuksistahan muodostuu jo melkonen lapsilauma.
Ehkä me sitten mennäänkin muutamaksi vuodeksi Meksikoon kun lapset on teini-iässä. Saa laittaa niille rajat ;) Miehellä on n. 17 serkkua siellä samassa kaupungissa ja siihen mennessä niiden muksut – siinähän on seuraa ja tekemistä riittävästi. Omat uima-altaat ja lomat rannalla :P Eihän se nyt niin paha ole, vaikka rajoja oisikin vähän enemmän ja joutuisi menemään isin kyydillä kouluun lukioikäsenäkin :P Tässä mun hätävara teinivuosille. Onneksi niihin on aikaa.
Tällaista kevyttä sunnuntai-illan pohdintaa tällä kertaa.
