Aamuihminen

Tänään huomasin olevani kaikkea muuta mitä olen itsestäni tähän asti kuvitellut. Aamuihminen, rutiineista nauttiva sekä (alitajuinen) kyylä.. Pitäisiköhän sitä huolestua?

Kaikki lähti liikkeelle siitä, että aamulla työpaikkalle kävellessäni tajusin ajattelevani, että onpa nämä aamut mukavia. Siis mitä ihmettä? Herätys kuudelta ja tuo on minun ajatukseni kymmentä minuuttia vaille kahdeksan työpaikalle saapuessa.

Pari kuukautta sitten panikoin, miten meidän perhe tulee selviämään arkiaamuista, kun kaikkien pitää olla noin kello 7 ovesta pihalla. Yllätyksekseni tämä ei ole ollut ollenkaan kamalaa. Ymmärrän, että rakastin opiskelija-aamujani, koska yliopistolle harvoin täytyi vääntäyty aikaisin. Sain herätä rauhassa ja nautiskella aamupalan ja laittautua ilman kiirettä. Mutta nyt tykkään jo työaamuistakin.

Kaikki mitä rakastin -blogin kirjoitus aamurutiineista inpsiroi lisäksi listaamaan omatkin rutiinini.

Olen aamurutiineihin varannut aikaa n. 1h 15 min itseni ja Neidin valmiiksi laittoon. Loin tarkan järjestyksen, että kaikki sujuisi joka aamu mahdollisimman mutkattomasti. Tämä siis varmaan kertoo siitä, että joudun myöntämään, että pidän rutiineista, jos kerran näistä aikaisenkin herätyksen aamut ovat siedettäviä jopa siis mukavia. Aikaisemmin näin ei  ole ollut. Aikaisemmin heräsin aina juuri niin myöhään kuin mahdollista ja sitten pitikin vain säntäillä päättömästi joka suuntaan ilman mitään organisointia. Eihän siitä mitään ullut ja aina lähdin viime tipassa jotakin unohtaneena. 

Miehen kanssa tehtiin sopimus, että mä huolehdin Neidin sängystä ylös ja valmiiksi ja mies vie päiväkotiin. Mulle siis vaikein osuus.. Typy ei ole mikään aamuherääjä, yleensä vähän kitisee ja vetää peittoa tai tyynyä pään yli. Vähän kun enemmän herää Makoilen vielä vähän aikaa. En jaksa äiti nousta. Nyt olen ihan oikeasti saanut kantaa tuon 3,5 vuotiaan typyn vessaan ja usein myös pukea vaatteet päälle, kun tämä laiskiainen vaan lötköttää! Hiustenlaitto aiheuttaa huudon, mutta ulkovaatteet menee jo näpsäkämmin päälle. Näin mies saa viedä päiväkotiin jo ihan hyväntuulisen ja yhteistyökykyisen lapsen.

Miehen kanssa mun on aika turha sanoja vaihtaa, se ei myöskään ole mikään aurinko herätessään. Esimerkiksi tänään alkoi mulle huutamaan, että mihin pisti hammasharjansa! Näissä tilanteissa normaalisti kilahtaisin, että mitä mulle raivoot – mullehan ei tuohon sävyyn puhuta.. Mutta aamuisin oon sivuuttanut nämä pienet epäreiluudet ja esimerkiksi nytkin autoin hammasharjan etsinnässä ja kuuntelin muutkin aamun vääryydet siinä samassa, kunnes löysin harjan, jonka mies sieppasi ja mulkoili mua kuin olisin oikeesti sen piilottanut. (Voi kun tuollaisen rauhallisuuden säilyttäisin aina niin ei tarvisi kasvattaa pikkujutuista ikinä aivan typeria merkityksettömiä riitoja..) 

Kun nuo kaksi häiriötekijää on ovesta ulkona laitan hiukset, meikkaan ja suuntaan itekin bussiin. Bussimatkan ehtii sulkemaan silmänsä ja kuuntelemaan hyvää musiikkia, joka saa mut entistä energisemmäksi. Tänä aamuna huomasin, että olen ilmeisemmin alitajuisesti seurannut säännöllisiä kanssamatkustajiani. Muistan missä jää pois se mies, jolla on sekaiset hiukset ja huutavan oranssi puhelin. Pari pysäkkiä mun jälkeen kyytiin tuleva tyttö istuu aina samaan paikkaan, jos se vaan on vapaana. Sillä on hiukset aina tiukasti ponnarilla, mutta nyt oli vielä suihkusta märät hiukset. Eräs rouva tulee vaihtelavasti eri pysäkeiltä kyytiin, sillä on joka päivä samat vaatteet.

Työmatkalla käyn pienessä K-kaupassa ostamassa päivän eväät mieliteon mukaan. Paistopiste on pahe; aika usein mukaan tarttuu lämmin karjalanpiirakka aamupalan jatkoksi. Hyvä vastapaino kotona syödylle smoothielle. Teen ja sen mahdollisen karjalanpiirakan syön työpisteellä konetta ja ohjelmia availlen. 

Näin mun rutinoituneen, kyylän, aamuihmisen päivän aloitus.