Akateeminen vapaus loppuu, siirrynkö nyt aikuisten elämään?!?
Oli pakko ikuistaa viimeinen opiskelija-aamu.
Ne ihanat pitkät, rauhalliset aamut, kun ei tarvii rynnätä aamuluennoille tai minnekään muuallekaan. Siihen kuuluu aamupalastus, tee ja synkimpään aikaan kirkasvalolamppu. (Pysy hereillä iltapäiväluennotkin.) Vaihtelevasti läsnä hiljaisuus, joku fittilehti tai niin kun tänään luentomuistiinpanot.. (Ah ja vielä lämpönen itsetehty kaurasämpylä tän aamun extrana). Ne aamut on ohi. Toki nautin viikonlopun perheaamuista, mutta näissä yksinäisissä aamuissa oli joku oma hohtonsa.
Mitään en opiskelutekniikoista yliopistoaikana oppinut, tähän viimeiseenkin tenttiin viime tunneilla vastatuli ne ahaa elämykset ”aa, näinkö tää juttu meneekin, vitsi kun ei aikasemmin opiskellut paremmin niin tämänhän olisi voinut ihan sisäistää”. No nyt oli kyse vaan MATIKAN tentistä (matriisien todistelemista, jei). Kyllä siellä pääaineen puolella meni vähän paremmin! Niin tosiaan, tein sen monen teekkarin Perinteisen ja jätin viimeseksi roikkuvaksi tentiksi jonkun ikävän tylsän ylitsepääsemättömän ymmärrettävän matikan.. Fiilikset tentin jälkeen oli aika korkeella ja kipitin kauppaan hakemaan pikkupalkinnon 🙂
Mitäs nyt?? Ei opiskelijabileitä, koululla kahvilassa notkumista, viimesen illan ihmeitä, kirjastossa puuduttavia kirjoitus- ja lukuhetkiä, halpaa opiskelijasafkaa. Ennen kaikkea EI enää 24/7 tunnetta Nyt pitäsi opiskella. No siinä vähän nyt huijaan. On tuo lopputyö meinaan jäljellä, ei sen isompi peikko.. Tällä hetkellä ei markkinat kuitenkaan sille tunnu olevan kovin suotuiset, mutta toki sitä hiljalleen etsin, että sitten ihan oikeesti valmistunkin joskus. Tänään kirjoitin kuitenkin työsopparin. JEEEEEEE! Asiakaspalvelutyötä. Ei stressaavaa. Kiva palkka. Joustavat työajat. Pehmee laskeutuminen työelämään. YT-uutisten rauhoittuessa voin taas raivokkaammin etsiä dippatyötä ”tulevaisuuden työpaikkaa” silmällä pitäen. Sitä stressityöpaikkaa, mikä sitten pakottaa viemään ne työt kotiinkin, ainakin takaraivossa. Sitä odotellessa nautin elämästä näin rennolla otteella.
Toisin sanoen en suurta haikeutta ainakaan toistaiseksi tunne opiskelijaelämän päättymisestä (ei nyt puhuta siitä dippatyöpeikosta). Ehkä se iskee vasta jonkin ajan kuluttua. Tai luultavammin se on jo takana. Ennen ”kohtalokasta” vaihto”vuottani” Meksikossa olin opiskelija-aktiivi. Kaikki excut, bileet, tapahtumien järjestäminen, killan hallitus, fukstikapteeni, tutor, wappu……. Ja miten palasinkaan Meksikosta muutaman vuoden kuluttua? Lapsen ja miehen kanssa, paineena kiriä puuttuvat kurssit, monet kaverit jo valmistuneet (hahaaa eipä kuitenkaan niin monet kun voisi kuvitella). Silloin tuli se haikeus, kun huomasi kuinka mun elämä täällä Suomessa oli muuttunut. En todellakaan palannut samaan, mun elämä ja mä itse oltiin ihan muuttuneita. Sen hyväksyminen kesti jonkun aikaa. Silloin iski haikeus yhdessä kulttuurishokin kanssa – sain itkupotkuraivareita ja olin hetken ihan hukassa, mitä tapahtuu ennen kuin myönsin muutokset itelleni. Ulkomailla kaikki oli muutenkin niin erilaista, että en ollut osannut yhtään valmistautua Suomeen paluuseen perheen kanssa, vaikka siellä perhe-elämä olikin jo ihan arkea. Voiiih – vaan niin erilaista arkea kun täällä!
Karkasin aiheesta ja ennen kuin alan pohtimaan miksi ihmeessä emme jääneet Meksikoon, oli pakko etsiä joku viimeaikainen uutinen muistutukseksi. Kerran kun on nähnyt ihan oikeasti esim. roikkuvia alastomia ruumiita ei se kauheen helposti verkkokalvoilta unohdu.. (kohdilla 2 min vastaava näky)