Eihän ole yhtään kivaa olla vanha Papi
Äitini ja mieheni täyttivät pyöreitä tässä juhanuksen tienoilla. Tästä alkoikin oma ikäkriiseilyni. Siis mieheni on 30v! Ja äiti 50v! Eli en olekaan enää niin nuori kuin olen kuvitellut. Ei aikaisemmin ole huolettanut, että tutkinto ei ole vielä valmis. Tai se, että oikeastaan en tiedä yhtään minkälaista työtä haluan tehdä isona. Tai se, että en edes tiedä missä maassa haluan asua. Tai se, että en vielä haaveile täysin tosissani omasta asunnosta (tai ainakaan siitä asuntolainasta, joka sitoo pysymään ainakin hetken paikallaan).
Ei nuo asiat vieläkään huoleta, mutta alkoi tunuta painetta, että PITÄISI huolettaa. Pitäähän itsenkikin pikkuhiljaa alkaa haluta saavuttaa jotakin ja odottaa jotakin tulevaisuudelta? Eikös? Kaikkihan tuntuvat aina odottavan jonkin etapin saavuttamista. Sitten kun se on saavutettu asetetaan uusi. Näissä tulevaisuuskeskusteluissa tunnen itseni hölmöksi, kun en osaa sanoa mikä on se suuri haaveeni.
Näin on ihan hyvä, en mä nyt mitään niin varsinaisesti odota. Tai no sitä, että pääsee taas kunnolla lenkille ja salille, mutta sitä ei kai lasketa? Aa ja sitä, että tää kylmyys loppuu ja tulisi niitä kesäpäiviä, mutta se lasketaan varmaan vielä vähemmän?
No on sulla nyt joku oltava, mitä et enää kestä odottaa. Sähän asut vuokralla. Ethän sä ole vielä valmistunut. Eihän sulla ole vakituista työtä. Ja sulla on kuitenkin jo lapsi. Tai siis niikun et ole sinkku, joka voi elää niin kun haluaa.
Miksi en voisi. Mulla on ihana mies ja tyttö ja ME eletään niin kuin halutaan. Ei me juuri nyt olla muuttamassa isompaan kämppään, omaa kun ei vielä osteta ja turha olisi lisää vuokraa maksaa. Sillä rahalla matkustaa. Saatiinhan me uudet vaatekaapit, kyllä sinne uuden beibin tavarat mahtuu ja eiköhän yhelle pienelle sängyllekin jokin paikka keksitä.
Manssukakkukahvilla käytiin yhtä näistä tällaisista painostavista keskusteluista tulevaisuudesta. Esikoiseni katsoi isäänsä, pudisteli päätään ja sanoi Eihän ole yhtään kivaa olla vanha Papi.
Ei ole. Kivempi elää hetkessä ja luottaa, että kaikki järjestyy. Onhan kaikki aina ennenkin järjestynyt. Eikä kukaan syyllistä tarkkojen suunnitelmien puutteesta. Ei kai sitä vanhetessaan tarvi ruveta yhtään enempää suunnittelemaan elämäänsä kuin ennenkään? Silloinhan sitä unohtaa nauttia tästä päivästä ja kohta huomaakin olevansa entistä vanhempi. Lisäävätkö ne saavutetut etapit arkipäivän iloa ja onnellisuutta, jos aina kuitenkin on asettanut jo seuraavan etapin, mitä odottaa.
Tänään saa uutta mansikkakakkua, odotan sitä :)
