Epätoivo iskee
Rauha. Appivanhemmat lähtivät käymään Virossa. Myös Neiti ja Papi lähtivät mukaan. Eli jäin ihan yksin rentoutumaan viikonlopuksi (vieläkin todella ihan yhtenä kappaleena täällä ollaan).
Alkoikin ilmapiiri aikalailla kiristyä. Eli kunnon anoppipurkautumispostaus luvassa.
Aloitan kevyemmällä osuudella eli muutamilla kulttuurisilla eroilla.
Laukkuja pakatessaan anoppi kysyi voisinko lainata joitakin mieheni paitoja apelleni. Sanoin, että siellä niitä on kaappi täynnä, kysy mieheltäni sopivia. Anoppini hämmästeli, että tuskin mieheni niistä tietää, enkös minä tiedä paremmin mitä siellä on. Sitten seurasikin kova saarna, kuinka mun pitäisi laittaa mieheni vaatteet valmiiksi aina aamuisin ja huolehtia pesuun, kun ovat likaisia. Ja mikä järkytys olikaan, että me pestään pyykkiä vähän vuorotellen ja mies parkani joutuu useimmiten jopa ihan itse ostamaankin vaatteensa lahjoja lukuun ottamatta. Ja mä laiskuuden perikuva en edes silitä! Anoppi kyllä totesi, että hänkin vihaa silittämistä, mutta mikäli kodinhoitajaan ei ole rahaa, niin ei mulla tekosyitä pitäisi löytyä. Järkytystä seurasi toinen järkytys – miesparkani joutui pakkaamaan oman laukkunsa!
Kodinhoitajan läsnäolo tuli itselleni jo Meksikossa asuessa selkeäksi. Roskat, likaiset vaatteet, ruuantähteet jne jätettiin sinne, mihin sattuivat jäämään. Nyt päivät tyhjentelenkin puolitäysiä kahvikuppeja ja keräilen joka paikkaan kertyviä vesilaseja tiskiin. Yksikään lautanen ei löydä ruuan jälkeen tiskipöydälle. Murut kyllä välillä pyyhitään – suoraan lattialle! Huomautettuani asiasta vastaus oli vain, että pitäähän sitä kuitenkin siivota. Sanoin, että tapani ei ole siivota useita kertoja päivässä vaan noin kerran viikossa. Ei tullut ymmärrystä sille, että tekisin mieluummin jotain muuta kuin siivoaisin, eihän siinä nyt edes mene kauaa kun vähän lakaisee.
Seuraava konflikti oli syntyä äitipolin käynnistäni. Tämä jo vähän rankempaa toisten elämään puuttumista kuin leivänmurut tai vaatehuolto..
Anoppini sanoi, että tulisi mielellään mun ja äitini mukaan äitiyspolikäynnille. Sanoin vähän ihmetellen, että ei äitini ole tulossa. Siitähän nousi tietenkin haloo, että miten olen ihan yksin käynyt. Pitäähän nyt jonkun kokeneenkin ihmisen kuulla, mitä minulle siellä kerrotaan. Eihän siinä taas tiennyt nauraako vai itkeä!
Ihan yksin pääsin kuitenkin menemään, vaikka seuraavan aamun keskustelut selkäni takana olivatkin luokkaa, että mukaani on jonkun lähdettävä. En voi yksin mennä, mitä jos vaikka teenkin jotain hulluja päätöksiä, kuten vaikka sanoisin haluavani taas alatiesynnytystä. Tälläinen hullu päätöshän luonnollosesti koskee muita, eikä ole lainkaan oma asiani. Eikä varsinkaan riipu siitä, mikä on raskauteni tilanne. Pikkufaktana vielä se, että Suomessa ei mennä lääkäriltä pyytelemään, että mä nyt haluisin sektion ens viikolle, kiitos!
En oikeasti tiedä mitä ajatella. Miten he yhtäkkiä haluavat puuttua kaikkeen raskauttani koskien. Ei näin ollut viimeksi, vaikka asuimme samassa maassa. Tai se siinä saattaa tietenkin ollakin; luottamus oman maan lääkäreihin oli suurempi. Mutta nythän ollaan tallaisessa tuppukylässä Venäjän kyljessä, lapsiakaan ei juuri synny. ;)
Kukaan ei viimeksi myöskään arvostellut näitä ”hulluja päätöksiäni” alatiesynnytyksestä. Kävin aina samalla lääkärillä, joka olikin todella ihana, ja lisäksi vieläpä alatiesynnytyksen kannalla, mikä ei Meksikossa ole ihan itsestäänselvyys. Lopulta vaihtoehto kuitenkin oli melko pikainen sektio viikolla 37, kun ultrassa havaittiin, että lapsivettä ei oikeastaan enää ollut ja vauva ei olisi kestänyt enää synnytystä.
En ymmärrä miten olen tähän mennessä välttänyt itku-huuto-tuska-epätoivokohtaukset. Noh melkein. Yhden itkukohtauksen sain, mutta silloinkin vältin räjähtämästä päin naamaa. Tämän välttääkseni tosin hylkäsin tämän rakastamani pariskunnan kaupungin keskustaan ilman avaimia ja edes selittämättä, mistä ottavat bussin kotiin..
Itse olin hyvää hyvyyttäni tarjoutunut oppaaksi ja appivanhemmat vain valittivat kaikesta, vaikka parhaani yritin heidän toiveidensa mukaan. Viimeinen pisara oli, että päästyämme perille museoon, jonne pyysivät, sanoivatkin sisäänkäynnillä, että eivät enää halua. Ovat liian väsyneitä, kun matka oli niin pitkä. Anoppini oli heittäytyä katuun 100 metriä ennen museota, kun jalat eivät enää kantaneet. Itse viimeisilläni raskaana ja huom. vain vajaa 2 km kävelyn jälkeen yritin tsempata, että istutaan ensin kahville, matkaa on ihan vähän enää. Mutta ei.
Muksuni sai tietenkin kauhean itkuparkukohtauksen, koska museossa olisi ollut tuona päivänä lapsille tapahtumaa ja nyt isovanhemmat kiskoivat kädestä poispäin, et pääse, mennään kirkkoon. Lähetin pariskunnan kirkkoon ja suuntasin parkuvan Neidin kanssa puistoon. Raskaushormonit + epätoivo saivat soittamaan parkuen miehelleni, kuinka epäreiluja hänen vanhempansa olivat. Ainoa lohtu olikin, että hän sanoi, että tee jotain kivaa loppupäivä ja viikonloppuna saan ”vapaata”. Alkaapa miehenkin pinna olla aika koetuksella.
Rauha. Appivanhemmat lähtivät käymään Virossa. Myös Neiti ja Papi lähtivät mukaan. Eli jäin ihan yksin rentoutumaan viikonlopuksi (vieläkin todella ihan yhtenä kappaleena täällä ollaan).
Alkoikin ilmapiiri aikalailla kiristyä. Eli kunnon anoppipurkautumispostaus luvassa.
Aloitan kevyemmällä osuudella eli muutamilla kulttuurisilla eroilla.
Laukkuja pakatessaan anoppi kysyi voisinko lainata joitakin mieheni paitoja apelleni. Sanoin, että siellä niitä on kaappi täynnä, kysy mieheltäni sopivia. Anoppini hämmästeli, että tuskin mieheni niistä tietää, enkös minä tiedä paremmin mitä siellä on. Sitten seurasikin kova saarna, kuinka mun pitäisi laittaa mieheni vaatteet valmiiksi aina aamuisin ja huolehtia pesuun, kun ovat likaisia. Ja mikä järkytys olikaan, että me pestään pyykkiä vähän vuorotellen ja mies parkani joutuu useimmiten jopa ihan itse ostamaankin vaatteensa lahjoja lukuun ottamatta. Ja mä laiskuuden perikuva en edes silitä! Anoppi kyllä totesi, että hänkin vihaa silittämistä, mutta mikäli kodinhoitajaan ei ole rahaa, niin ei mulla tekosyitä pitäisi löytyä. Järkytystä seurasi toinen järkytys – miesparkani joutui pakkaamaan oman laukkunsa!
Kodinhoitajan läsnäolo tuli itselleni jo Meksikossa asuessa selkeäksi. Roskat, likaiset vaatteet, ruuantähteet jne jätettiin sinne, mihin sattuivat jäämään. Nyt päivät tyhjentelenkin puolitäysiä kahvikuppeja ja keräilen joka paikkaan kertyviä vesilaseja tiskiin. Yksikään lautanen ei löydä ruuan jälkeen tiskipöydälle. Murut kyllä välillä pyyhitään – suoraan lattialle! Huomautettuani asiasta vastaus oli vain, että pitäähän sitä kuitenkin siivota. Sanoin, että tapani ei ole siivota useita kertoja päivässä vaan noin kerran viikossa. Ei tullut ymmärrystä sille, että tekisin mieluummin jotain muuta kuin siivoaisin, eihän siinä nyt edes mene kauaa kun vähän lakaisee.
Seuraava konflikti oli syntyä äitipolin käynnistäni. Tämä jo vähän rankempaa toisten elämään puuttumista kuin leivänmurut tai vaatehuolto..
Anoppini sanoi, että tulisi mielellään mun ja äitini mukaan äitiyspolikäynnille. Sanoin vähän ihmetellen, että ei äitini ole tulossa. Siitähän nousi tietenkin haloo, että miten olen ihan yksin käynyt. Pitäähän nyt jonkun kokeneenkin ihmisen kuulla, mitä minulle siellä kerrotaan. Eihän siinä taas tiennyt nauraako vai itkeä!
Ihan yksin pääsin kuitenkin menemään, vaikka seuraavan aamun keskustelut selkäni takana olivatkin luokkaa, että mukaani on jonkun lähdettävä. En voi yksin mennä, mitä jos vaikka teenkin jotain hulluja päätöksiä, kuten vaikka sanoisin haluavani taas alatiesynnytystä. Tälläinen hullu päätöshän luonnollosesti koskee muita, eikä ole lainkaan oma asiani. Eikä varsinkaan riipu siitä, mikä on raskauteni tilanne. Pikkufaktana vielä se, että Suomessa ei mennä lääkäriltä pyytelemään, että mä nyt haluisin sektion ens viikolle, kiitos!
En oikeasti tiedä mitä ajatella. Miten he yhtäkkiä haluavat puuttua kaikkeen raskauttani koskien. Ei näin ollut viimeksi, vaikka asuimme samassa maassa. Tai se siinä saattaa tietenkin ollakin; luottamus oman maan lääkäreihin oli suurempi. Mutta nythän ollaan tallaisessa tuppukylässä Venäjän kyljessä, lapsiakaan ei juuri synny. ;)
Kukaan ei viimeksi myöskään arvostellut näitä ”hulluja päätöksiäni” alatiesynnytyksestä. Kävin aina samalla lääkärillä, joka olikin todella ihana, ja lisäksi vieläpä alatiesynnytyksen kannalla, mikä ei Meksikossa ole ihan itsestäänselvyys. Lopulta vaihtoehto kuitenkin oli melko pikainen sektio viikolla 37, kun ultrassa havaittiin, että lapsivettä ei oikeastaan enää ollut ja vauva ei olisi kestänyt enää synnytystä.
En ymmärrä miten olen tähän mennessä välttänyt itku-huuto-tuska-epätoivokohtaukset. Noh melkein. Yhden itkukohtauksen sain, mutta silloinkin vältin räjähtämästä päin naamaa. Tämän välttääkseni tosin hylkäsin tämän rakastamani pariskunnan kaupungin keskustaan ilman avaimia ja edes selittämättä, mistä ottavat bussin kotiin..
Itse olin hyvää hyvyyttäni tarjoutunut oppaaksi ja appivanhemmat vain valittivat kaikesta, vaikka parhaani yritin heidän toiveidensa mukaan. Viimeinen pisara oli, että päästyämme perille museoon, jonne pyysivät, sanoivatkin sisäänkäynnillä, että eivät enää halua. Ovat liian väsyneitä, kun matka oli niin pitkä. Anoppini oli heittäytyä katuun 100 metriä ennen museota, kun jalat eivät enää kantaneet. Itse viimeisilläni raskaana ja huom. vain vajaa 2 km kävelyn jälkeen yritin tsempata, että istutaan ensin kahville, matkaa on ihan vähän enää. Mutta ei.
Muksuni sai tietenkin kauhean itkuparkukohtauksen, koska museossa olisi ollut tuona päivänä lapsille tapahtumaa ja nyt isovanhemmat kiskoivat kädestä poispäin, et pääse, mennään kirkkoon. Lähetin pariskunnan kirkkoon ja suuntasin parkuvan Neidin kanssa puistoon. Raskaushormonit + epätoivo saivat soittamaan parkuen miehelleni, kuinka epäreiluja hänen vanhempansa olivat. Ainoa lohtu olikin, että hän sanoi, että tee jotain kivaa loppupäivä ja viikonloppuna saan ”vapaata”. Alkaapa miehenkin pinna olla aika koetuksella.
Jaksaisikohan sitä viikonlopun jälkeen taas huumorilla eteenpäin :)