Lasinen pääsiäinen
Eilen itapäivällä kävetiin noutamaan typyjä mummilta. Pääsiäslomaksi tyhjenneessä lähiössämme vastaan tuli ainoastaan kaksi muuta perhettä. Toisessa vanhemmat aivan nakit silmillä. Heillä kolme poikaa. Toisessa vanhemmat myös pienessä sievässä, heillä yks tyttö. Tuli varsin surullinen kuva suomalaisten pyhien vietosta.. No, ei vain pyhien vietosta. Kolmella pojalla nopeellakin vilkaisulla oli FAS-piirteet..
Takasin tullessa jäin Neidin ja Niñan kanssa puistoon. Siellä oli aikasemmin näkemäni isä tyttönsä kanssa tekemässä hiekkakakkuja. Isä haki lisää hiekkaleluja kuralätköstä: Anna mä otan nää täältä sulle ettei tumppus kastu ja tuu kylmä.
Yritin toiveikkaana ajatella, että jospa tyttö normaalisti on jossain muualla, kun vanhemmilla aukee korkki. Ainakin isä huolehtii.. Vaikka ei lasten koskaan tarvisi nähdä vanhempiaan sellasessa humalassa. Siitä jää usein elinikänen jälki.
Tilanne toi mieleen omasta lapsuudesta jo aikalailla unohtuneen muiston. Olin varmaan 4-5-vuotias, kun istuin isäni kanssa baarissa, jossain lähiräkälässä tarkemmin ottaen. Iskä yritti sytyttää tupakkaa, joka oli väärinpäin suussa. Nauroin, hölmä iskä, se tupakka on sulla väärinpäin suussa. Ei se tajunnu. Käänsin sen. Sanoin iskälle, että baarissa haisi pahalle, voitasko jo mennä. Mentiin kirjastoon vieressä. Kuunneltiin äänikirjoja yhdessä. Iskä varmaan lähinnä nukku – näin jälkeenpäin ajateltuna… Monet varmaan tuona päivänä katto mua säälien, iskää syyttävästi. Ehkä toivoen myös, että en joutuis kauheen usein sellasta kestään. Ehkä ne myös ajatteli, että siinä ei kovin valoisa tulevaisuus oo tytöllä.. Kuinka moni ajatteli, että ne haluais konkreettisesti auttaa? Ei nyt ehkä just siinä tilanteessa, mutta yleisesti auttaa perheitä, joissa on ongelmia.
Se tosiaan oli mulle ainutlaatuinen tilanne; toista kertaa en muista, että oisin ollut iskän luona, kun se on humalassa. Ainakaan yksin hoidossa.. Päällimmäisenä on mielessä viikonloput iskän luona kun se vei mua uimaan ja metsäretkille. Monet sen sijaan joutuu kestään viikoittain, jopa päivittäin vanhempiaan humalassa.
Muistan ala-asteelta tyyppejä, joiden vanhemmat joi paljon. Nyt suuri osa niistä tyypeistä juo. Ja niillä on lapsia.. Jokainen on toki vastuussa päätöksistään ja virheistään, mutta lähtökohdat ja elämäntilanteet saattaa usein vaan ajaa tilanteeseen, että tuntuu ettei oo muuta vaihtoehtoa… Tukea ja apua kaivattaisiin niin paljon monissa suomalaisissa perheissä. Kyllä usein mietin, mitä ite voisin tehdä. Auttaisiko pienikin panostus? Vapaaehtoistyö? Perheen tukihenkilönä toimiminen? Tekoihin ryhtyminen on kuitenkin jäänyt. Tekosyitä: onko mun pienestä panostuksesta oikeesti hyötyä kellekään? En mä ees osaa, miten musta vois olla apua. Ei ole aikaa. Silmien sulkeminen tietysti auttaa vielä paljon vähemmän. Mutta niin vaan suurin osa tekee. Varmaan niin tulen lopulta tekemään itse jatkossakin, keskityn omaan perheeseen. Jatkan hölmösti toivomista, että jotenkin ihmeellisesti resursseja apuun saadaan nyhtäistyä jostakin, vaikka tosiasiahan on, että nekin vaan vähenee.
Mikä teidän mielestä olisi paras tapa auttaa?