Miksi Meksiko, miksi ei..?
Sanoin edellisessä postauksessa kyseenalaistaneeni Suomessa asumisen ja sainkin kysymyksen, miks me ei asuta Meksikossa. Aikaisemmin blogissani on pyydetty Meksiko aiheisia postauksia, mutta mulla olisi kirjoitettavaa niin äärettömän paljon, että aiheeseen tarttuminen onkin ollut ajanpuutteen lisäksi hankalaa. Ehkä silloin tällöin jaan täällä blogissani jonkun kivan kokemuksen, jos kiinnostusta on.
Tällä kertaa kirjoittelen joitakin omia kokemuksiani ja niiden pohjalta Meksikon hyviä ja huonoja puolia. Yritän samalla vakuuttaa itsenikin siitä, miksi emme siellä asuisi 😉 . Miksi räntäsade huhtikuussa, miksi ei aurinko ja lämpö?
Kolmen vuoden aikana matkustin ympäri Meksikoa. Tehtiin road trippejä. Opin paljon meksikolaisesta kulttuurista. Kävin jenkkien puolella muutaman kerran. Opiskelin yliopistossa. Opetin englantia ala-asteella. Opettelin tekemään akryylikynsiä. Opin salsaamaan. Söin ihania ruokia. Oli häitä, ristiäisiä, XV-años juhlia, baby showerwita, festivaaleja… Sain paljon ystäviä. Rakastuin. Sain lapsen. Tulin osaksi meksikolaista perhettä (esim. 57 ihmistä kutsuu mua serkukseen.)
Ehdin asua luksuskodeissa, anopin luona ja pienessä avocadon vihreässä talossa pikkuruisessa kylässä, jossa kaikki tunsivat toisensa. Ensimmäisessä kodissani muiden vaihtareiden kanssa vuokraan (180 e /kk /hlö ) sisältyi siivous, pyydettäessä kaupassa käynti ja ruuanlaitto, portin avaus, puutarhan ja uima-altaan hoito jne. Olen jälkeenkin päin reissuillani käynyt moikkaamassa näitä ihania ystävällisiä señoria, jotka myös opastivat meille vastatulleille elintärkeitä asiota Meksikossa asumisesta. Muistan myös kuinka vanhin rouva (ehkä 90) ennusteli mulle ja Papille yhteistä tulevaisuutta :) (Tuolloin oltiin vasta tutustuttu.)
Pikkukylä, jossa asuimme miehen tehdessä siellä lääkärin opintoihin kuuluvaa Servicio social -palvelua, oli varsin sympaattinen ja kaunis. Siellä painelin pitkin kylää punaisten rattaiden kanssa Neidin ollessa vielä vauva. Meillä oli tulivuori maisema ja maailman ystävällisimmät naapurit. Kauppaa ei ollut vaan eri tarpeiden myymäläautot kävivät tiettyinä viikonpäivinä toitottamassa tunnusmusiikkejaan pitkin kylää. Ainoan ravintolan omistaja kyseli lempiruokiamme ja pyrki valmistamaan niitä lounasaikaan.
Kolmessa vuodessa opin, näin ja koin uskomattoman määrän uskomattomia ja ihania asiota. Kun mietin Meksikoa ja ihan vain arkielämääkin ja fiilistä siellä niin myönnän, että tulee välillä ihan musertavan kova ikävä. Ystävät, perhe, lämpö ja värit (niin ilmastoin kuin ihmistenkin), sosiaalinen elämä ja meksikolainen suunnittelemattomuus ovat asiota, joita päälimmäisenä kaipaan.
Ikävä on lisäksi myös musiikkia, rytmejä ja tanssimista. Salsa, reggaeton, cumbia, banda.. Kävin vuoden verran hassunhauskoilla Ritmos norteños tunneillakin, mutta jouduin alkuraskaudesta ne jättämään, koska heitot ja hypyt saattaa olla aika vaarallisia vatsalle. Meno on vauhdikasta ja hikistä eli siis hauskuuden lisäks myös äärimmäisen hyvä kuntoilumuoto :) Täältä voi vilkaista.
Erityisen tyytyväinen oon, että tulin äidiksi täysin erilaisessa kulttuurissa. Lapsirakkaassa kulttuurissa, jossa lapset kulkevat mukana joka paikassa ja lapseen hoitoon osallistuu aktiivisesti muutkin kuin vain vanhemmat. No ehkä tämä ei kaikille suomalaisille olis niin positiivinen asia, mutta mulle kyllä. Se on vaikuttanut positiivisesti siihen miten ylipäätään suhtaudun äitiyteen. Aikamoinen shokki olikin tulla Suomeen, jossa jokaisen henkiläkohtaista äitiyttä arvostellaan välillä rajustikin ja lapsen saamisen ja äitiyden ympärillä aistii paljon negatiivisuutta. Suurimpina ihmetyksenä oli nää ”elämä loppuu, kun saat lapsen” -asenteet ja supermutsi – paskamutsi -asetelmat. Eli kyllä, myös äitiys muun elämän ohella on rennompaa Meksikossa..
No jos siellä on kaikki niin pirun hyvin niin mitäs täällä sitten vielä valitan? Ensinäkin korostan, että arvostan paljon Suomea, olen ylpeä suomalaisuudesta ja Suomesta. Viimeisenä vuotenani Meksikossa kaipasin Suomea ja jopa syksyn sateita.. Nyt en kuitenkaan kerro, mitä kaikkea rakastan myös Suomessa vaan menen niihin Meksikon huonompiin puoliin.
Edellisten kokemusten on toki niitä ikävämpiäkin juttuja. Jouduin puukkohippasille ja ryöstetyksi pari kertaa. Jopa poliisikin ryösti mut. Osallistuin korruptioon lahjomalla poliisia. Koin useamman maanjäristyksen. Keittiökaappiemme alla majaili mustaleski. Useampikin skorpioni kyläili meillä kotona. Meille murtauduttiin. Nukuin puukko yöpöydän laatikossa. Olin parissa autokolarissa. Kaveri puukotettiin. Näin äärimmäistä köyhyyttä. Kodinhoitajamme pikkuveli siepattiin ja palasi takaisin täysin traumatisoituneena; hän oli joutunut katsomaan, kun kaksi muuta nuorta kidutettiin hengiltä. Muistan myös sekasortoisen yön, jolloin laukaukset keskeyttivät illanvieton, asiakkaat suljettiin baariin ja lopulta selvisi, että lähistöllä oli käynnissä etsityn huumepomon Leyvan kiinniotto(tappo)operaatio.
Samoin kuin hyvien puolien ja kokemusten listaa voisi jatkaa pitkät pätkät niin ikävä kyllä tätäkin..
Eli kuten aikaisemmassakin ikävä -postauksessani niin lopulta ehkä kestän Suomen huonoja puolia. Meksikossa toki pystyy elämään kohtuullisen turvallisesti, mutta säännöt turvalliseen elämään tuntuu välillä itselleni liian rajoittavilta. Ja vaikka sääntöjä noudattaisikin niin kuitenkin joutuu elämään vähän pelko persiissä, koska jotain voi tapahtua, huomattavasti suuremmalla todennäköisyydellä kuin Suomessa. Tottuisin kyllä asumaan niin, että arska paistelee, ihmiset ovat välittömiä, elämä on rentoa… Mutta vaikeampaa oli tottua niihin ikäviin asioihin. Pitää välttää lähtemästä aina samaan aikaan, samaa reittiä töihin / viemään lapsia päiväkotiin.. En saanut mennä portista yksin autolle, vaan oli pyydettävä joku naapuri tai talonmies ”saattamaan”. Oon liian tottunut siihen, että voi mennä ja tulla niin kuin haluaa ja koska haluaa. Edellä mainitsemistani kokemuksista monet olisin toki voinut välttääkin, jos olisin alusta asti ymmärtänyt riskit. Kuitenkin se, että et saa mennä kävellen lähikauppaan tuntuu edelleenkin ihan älyttömältä.
Ennen lapsia elin Meksikossa ymmärtämättä ollenkaan kaikkia turvallisuusriskejä. Mutta sillon olinkin vastuussa vaan itsestäni. Välillä mieheni ihmetteleekin miten selvisin hengissä.. Tein ihan siis perusjuttuja, joita ei suomalaisena ajattele millään tavalla vaarallisena. Otin taksin kadulta; kävelin paljon yksin muuallakin kuin kaupungin keskustassa; ajoin autolla myöhään vähän epäilyttävien alueiden läpi. Kävin roadtripillä kaksin toisen suomalaisen tytön kanssa ja valittiin vielä maksuton tie, joka on varmasti turvattomin vaihtoehto..
Edelleenkin voisin rajoituksista huolimatta kuitenkin kuvitella asumista Meksikossa, jos ei tarvisi pelätä lastensa puolesta. Mutta eilen viimeksi facebookissa kaveri jakoi uutista, jossa Papin kotikaupungissa etsitään ryhmää, joka sieppaa lapsia elinkauppaa varten..
Meksiko on iso maa ja turvallisuus tietenkin vaihtelee paljonkin paikasta riippuen. Turistialueet on niitä turvallisimpia ja siellä voikin olla kohtuullisen huoletta. Jos joskus päädyn asumaan niin mieluiten haluan asunnon fraccionamientosta, jossa on vartionti. (Jos rikkaalta alueelta pystyy ostamaan talonsa, niin saa ehkä sen huumekauppiaan viereen, joka haluaa myös taata perheensä turvallisuuden, jolloin omakin turvallisuus on taattu ;)). Lisäksi turvallisuustilanne tietenkin elää koko ajan. Tuon kolmen vuoden aikana, jonka Meksikossa vietin havaittavissa oli ikävä kyllä vain selkeetä laskua. ”Kotikaupunkini” turvallisuus melkeimpä romahti mainitsemani Leyvan tapon jälkeen.
Turvallisuuden puutteen huomaa nimenomaan arjessa ja rutiineissa. Mikä kaikki täytyykin tehdä normaali elämässä erilailla mihin on tottunut. Sen sijaan lomalla ei turvattomuuteen liittyvät rajoitukset tule niin räikeästi esille. Nyt kahden kuukauden lomareissullamme tulikin lähinnä vain tunne, että mikäpäs täällä asuessa.. Mutta me elettiinkin lähinnä kuten turistit: käytiin vain sukulaisten luona, ravintoloissa, kaupoissa, turistikohteissa, baareissa jne. Liikuttiin yhdessä ja kaikki matkat aina autolla. Pari kertaa tosin jäin ilman autoa päiväksi ja siinähän pyörin appivanhempieni kotona ja pihassa aitojen takana ja alkoi jo ahdistus hiipimään ihan vaan siitä tunteesta, että en saanut edes kadulle poistua. Kavereiden ja perheen kesken sama tuskailu turvallisuustilanteesta jatkui. Kaikki hokevat, että tämä ei enää voi jatkua näin, joku muutos on jo tapahduttava. Ikävä kyllä kukaan ei osaa nimetä uusia konkreettisia ja merkittäviä toimenpiteitä: ”niitä samoja paskoja lupauksia ja ohjelmia turvallisuuden hyväksi niin kuin aina”. Korruptio, järjestäytynyt rikollisuus, huumesodat, köyhyys, resurssien puute ja/tai niiden väärinkäyttö.. Kyllähän se aika epätoivoinen yhdistelmä on.
Kahdessa maassa asuneena tulee varmaan aina kaipaamaan sen toisen paikan hyviä puolia. Ja ikävä kyllä aika kultaa muistot ja ne kurjat puolet unohtuvat helpommin. Tullaanko siis aina vääntämään mieheni kanssa kättä kumman maan hyvät puolet voittaa? Tällä hetkellä tulos on ”Suomi on parempi paikka asua lasten kanssa” ”Meksiko on kivempi paikka asua”.
Neitikin selittää : Minä niin tykkäisin asua Meksikossa, kun siellä on aina kesä ja saa uida aina aina aina. Mutta sitten siellä on pahoja ihimisiä niin pitää aina aina muistaa pitää äitiä tai papia kädestä kiinni, ettei kukaan minua nappaa.