Työelämän motivaattorit
Merkkejä näkyvissä, että olen ehkä tehnytkin uravalintani ainakin oikeaan suuntaan 🙂 Hyvä näin, melkonen urakka kun on jo takana ja se lopputyö vaatii tietenkin oman motivaationsa vielä!
Ja missäs muualla tämän havainnoin teinkään kun töissä. Siellä muutamat työntekijät kyselivät, kuinka paljon oikein pitää venyä uuden oppimisessa – aina tulee uutta ja uutta. Uuden oppiminen ja haasteet olivat siis monille lähinnä negatiivisia asiota! Hui kauhee, nyt kun on melkein pari kuukautta töitä takana ja monet jutut alkaa olla rutiinia niin omasta mielestäni muutokset ja uudet palveluthan on pelkkää plussaa! Huolimatta, että mun peruskoulutuskin on vielä kesken ja opittavaa on jokatapauksessa edessä vielä muutenkin. Oli siis mulle aika outoa, että ne, jotka ovat jo vuosia tehnneet tuota työtä näkevät uudet asiat pahana.
No, siis taas voin todeta, että meitä on moneksi. Monet ovat mukavuusalueellaan, kun kaikki on tuttua. Enkä siis todellakaan sano, että olisi mitenkään paha asia. Ja onhan asiakaspalvelussa se hyvä puoli, että itse asiakkaat sentään tuovat jotakin vaihtelua työhön, vaikka muuten työtehtävät eivät varsinaisesti vaihtelisikaan merkittävästi. Onhan sinällään mukava, että työasiat ei ainakaan jää pyörimään mieleen, ei tarvitse miettiä tai stressata osaako riittävästi tai onko tehnyt kaiken oikein ja miten edetä seuraavana päivänä tai viikkoina. Ongelmat ja ratkaisuvaihtoehdot eivät pyöri iltaisin mielessä, eivätkä vie keskittymistä muusta elämästä. Onhan se siis mukavaakin olla töissä 8 tuntia ja sillä hetkellä kun astut ovesta ulos voi heittää töiden osalta aivot narikkaan. Mutta silti tuo niin negatiivinen suhtautuminen uuden oppimiseen yllätti mut.
Tästä tilanteesta vakuutuin kuitenkin entisestään, että itse kaipaan työltä haasteita ja uusia asiota. Tämän olen toki monien työkokemusten perusteella jo huomannut, mutta onhan se hyvä kerätä lisää todistusaineistoa itselleen! Välillä tämän perheluvunkin kasvaessa, kun on kuitenkin herännyt epäilykset, että onko musta sittenkään haastavaan työhön.. Mutta kyllä! Tarvin sen, jottei ihan kokonaan aivot pehmene 😉
Tietysti sellainen työ, mikä jatkuvasta haastaa saattaa tuoda myös stressiä mukanaan, mutta JOS osaa laittaa omat rajansa ja tiedostaa kapasiteettinsa niin stressihän voi olla myös ns. hyvää stressiä, joka motivoi eteenpäin. Hyväksyn toki myös uravalinnassani sen, että stressi saattaa uuvuttaa ja joutuu pinnistelemään ihan äärirajoillaan. Toivon, että mikäli joskus tulen ihan uupumispisteeseen pystyn myöntämään etenkin itselleni, että tästä en pysty eteenpäin meneään. Työ on kuitenkin osattava pitää vain työnä. Diplomi-insinöörin tehtävissä kukaan ei kuitenkaan lopulta kuole, vaikka en käyttäisikään kaikkea energiaani ja aikaani työtehtäviin.. Niin paljon näkee niitä, jotka uhraavat aikaa, hermoja ja elämäänsä työlle, ovat ihan burn out, eivätkä enää nauti työstään missään mielessä. Ja kiitosta ei työnantajalta silti kuulu..
Elän siis varmaan urani puolesta vielä jossain vaaleanpunaisessa pumpulimaailmassa ja kuvittelen, että voin löytää työn, jossa en leipiinny, mutta joka ei myöskään ajallisesti ja haasteellisuudeltaan aiheuta liiaksi stressiä. Toivotaan, että tämän pumpuliunelman on mahdollista toteutua.
kuva täältä
Muistin tässä huippuhyvän artikkelin Ylioppilaslehdestä, jota lukiessani muistan ajatelleeni: Toivottavasti siinä vaiheessa, kun työ vie mua siihen pisteeseen, että valvon öitä ja jätän perheeni kakkossijalle, tajuan tarkastella prioriteettini uudelleen. Maailma ei tosissaan varmaan kaadu siihen, että painiskelen jonkun projektin kimpussa muun elämäni unohtaneena. Nykypäivän vaatimukset ja tässä taloustilanteessa uhkaava työttömyys voi tietenkin johtaa siihen, että oma maailma kaatuu, jos se projekti ei valmistu. Silloin joutuu pelkäämään, että menettää työpaikkansa. Tilalle tulee joku, joka on valmis uhraamaan elämästään sinua enemmän (tai on viksumpi – hahaa varmaan mua koskeva tapaus – sitten voinkin lannistua ja mennä sinne liukuhihnatyöhön). Kannattaa oikeasti lukea tuo artikkeli!