Molskahduksia

Mökillä, kun pesen hampaat iltaisin ulkona, kuulen usein kalan molskahduksen tyyneltä järveltä. Se kuulostaa juuri samalta kuin sikiön potkut mahassa tuntuvat.

Ne ihanat potkut. Ensimmäisen raskauteni jälkeen kaipasin niitä valtavasti.

Olin ajatellut, että yksi lapsi riittää tyydyttämään äitiystarpeeni, mutta kun esikoinen alkoi kasvaa vauvasta taaperoksi, yllätyksekseni halusinkin taas raskaaksi ja vauvan.

Eniten kaipasin taianomaista raskausaikaa. Sitä pelon- ja ihastuksensekaista jännitystä, elämänmuutoksen odottelua, autuastakin tietämättömyyttä tulevasta. Oloni oli raskausaikana ollut alun väsymystä lukuun ottamatta normaali, vatsani melko kompakti ja minusta söpökin, ja eikö ensimmäistään odottavissa naisissa ole jotain erityistä hehkua? Sellaista, mitä ei vähän leipääntyneen näköisissä uudelleensynnyttäjissä enää ole?

 

Aloitin uudessa työpaikassa ja toisena työpäivänäni tein raskaustestin. Ensimmäisenä en iljennyt.

Yhtäkkiä toivottu raskaus ei ollutkaan yhtään toivottu. Töissä hävetti, kuka vain laskea milloin olen tullut raskaaksi ja ajatella että tein tämän tahalleni, ja harmitti, etten ehtisi sopeutua ja laitostua kunnolla ennen äitiyslomaa. Sekin alkoi epäilyttää, haluammeko minä ja mieheni ylipäänsä taas vauva-arkeen – juuri kun elämä oli hieman helpottunut ja esikoisesta tullut hauska ja viihdyttävä taapero.

Toin töistä kotiin itselleni, miehelle ja lapselle pari roisia flunssaa ja oksennustaudin. Sairastelimme vuoronperään kuukauden. Jossain vaiheessa vuosin hiukan vertakin. Työt stressasivat, nukuin liian vähän. Sitten alkoi raskausväsymys, ruokahaluttomuus ja sitä myötä yleinen nääntymys.

Haluatko abortin, mies jo kysyi. Ei ei ei, en! Eivät yli 30-vuotiaat vakaassa suhteessa ja elämäntilanteessa olevat saa tehdä abortteja ylipäänsä! Ja olisinko sanonut lääkärille, että ”ei me just nyt haluta missään nimessä lasta, mutta kolmen-neljän kuukauden päästä haluttais kyllä”. Joo, ei.  

Aika kului hitaasti. Vuodenaika ei vaihtunut lainkaan, kylmä epäkevät, väsymys ja sumea salailuaika vaan jatkuivat, jatkuivat ja jatkuivat. 

Lopulta tuli neuvolat, tuli ultrat. Ja kyllä: ignorantista suhtautumisestani huolimatta kohdussani todella oli sikiö, joka kasvoi ihan oikeassa paikassa ja oikeaan tahtiin, ja kaikki vaikutti olevan hyvin.

Kun vatsa alkoi kasvaa, tein asiasta kertomisesta itselleni jonkinlaisen seremonian, polun asennemuutokseen. Millään muulla uutisella ei saa yhtä paljon ja runsaita onnitteluja. Niistä tuli iloiseksi itsekin, ja asia alkoi tuntua siltä, mitä se pohjimmiltaan onkin: ilouutinen, siunaus, onnenpotku.

 

Nyt viimeinen kolmannes on jo menossa. Rakastan molskahduksia, potkuja ja möyrimistä. Nautin, loppuelämäni edestä, sillä tämä on hyvin todennäköisesti viimeinen raskauteni.

Sitä ensiodotuksen taianomaisuutta en silti enää tavoita, en millään. Kun vatsaani osoitellaan ja minua onnitellaan, näytän tahtomattanikin hieman kyllästyneeltä, arjen syömältä ja vähättelevältä.

Se on aivan väärä viesti, en minä asiaa niin koe. Olen ihan eri tavalla tietoinen kaikesta kuin viimeksi – mutta silti, tai tavallaan juuri siksi, niin onnellinen.