Toisten nurkissa

Voi, kun olisi oma kämppä. Siitä haaveksin kaikista eniten. Olisipa joku paikka, jossa puuhastella, ja jota somistaa. 

Ja olisipa ennen kaikkea oma rauha. 

Asumme kymmenen hengen talossa, jossa jaamme vessat ja suihkut ja kaikki muut yhteiset tilat muiden kanssa. Seinät ovat kuin paperia ja voinkin kertoa, että seinän takana asuvalla pariskunnalla on kohtuullisen aktiivinen seksielämä. 

Solukämpissä asumisessa ei ole sinänsä mitään vikaa, sillä parhaimmillaan se on hieno tapa saada hyviä uusia ystäviä. Tässä talossa asuvat tyypit ovat mukavia, mutta emme tee mitään ikinä yhdessä. Kämpän pitäisi kai olla pienempi, jotta ihmisten kanssa tulisi seurusteltua enemmän. 

Vaihdamme pintapuolisia kuulumisia keittiössä kokkaillessamme, kunnes kaikki taas kaivautuvat omiin luoliinsa. Ja täytyy kyllä sanoa, että enpä ole minäkään kovin paljoa yrittänyt ystävystyä kenenkään kanssa. Lähinnä toivon, että vessa ja suihku olisivat vapaat niitä tarvittaessa ja että saisin käyttää pyykkikonetta jonottamatta. 

Jos asuisin täällä yksin, voisi asia olla eri. Nyt en haluaisi muuta kuin yksityisyyttä, jotta sohvalla voisi kiehnätä kaksistaan kaikessa rauhassa. Valitettavasti kaupungin vuokrataso on niin kova, että omasta asunnosta voi vain haaveilla. 

Talossa asuvan kolmannen pariskunnan nainen joutui lähtemään viikko sitten kotiinsa oleskeluajan kuluttua umpeen. En ole sen jälkeen nähnyt hänen miestään lainkaan, mutta huoneessa on kyllä valot. Suruaika. 

Tämä nainen on Pohjois-Amerikasta ja sai minun ja mieheni kirjoissa oitis lempinimen Screamer. Jos hän oli kotona, niin sen kyllä kuuli. Talo on ollut hurjasti paljon hiljaisempi hänen lähtönsä jälkeen. 

Kaikki asukkaat ovat kohteliaita ja kohtuullisen siistejä. Onneksi. 

Tosin naapurihuoneen italialaismiehellä on kopisevat kengät ja alakerran aussimies lienee masentunut. Partakarvat valloittavat vessan lavuaarin harva sen viikko ja pytyn reunuksella on aina pissatippoja. 

Voi kunpa vaan pääsisi pian sinne omaan asuntoon.