Miksei me puhuta enemmän

Puhuu se aina välillä tulevaisuudesta ja yhdessä olemisesta. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että vain, kun se on humalassa. Kai se Kuningas Alkoholi antaa tarpeellisen rohkaisun, jotta uskaltaa sanoa, mitä ajattelee. Tai niin ainakin haluan kuvitella. 

Se on kai vähän awkward ja ujokin. Olen tullut mielestäni jo monta kertaa vastaan ja rohkaissut, mutta se ei silti uskalla puhua. Vai eikö se tahdo? 

Kyllä se vakuuttaa, että se tahtoo olla yhdessä. Tasan kerran olen sen tiedon nyhtänyt siitä irti. Selvinpäin vielä. 

Kerran kilahdin. Keskellä yötä. En huutanut tai mitään, mutta keskeytin hänen nukahtamisvaiheensa ja aloin jankuttamaan kaikista mahdollisista aiheista, joita pääni sisällä pyörii. 

Kysyin, miksei hän halua minua (säälittävää, tiedän) ja miksei me ikinä puhuta mitään. Kysyin, miksei hän ikinä sano mitään kaunista. Koko kuuden kuukauden etäsuhteemme aikana hän sanoi tasan kerran oma-aloitteisesti kaipaavansa minua. Tasan yhden ja ainoan kerran. 

Mutta eihän toista voi muuttaa. Ei häntä voi väkisin muuntaa ihanaksi, romanttiseksi ja herkäksi. Mutta kun minä haluaisin. 

En ole kertaakaan kuullut hänen esittelevän minua tyttöystävänään kenellekään. Emme ole edes puhuneet siitä, mihin suhteemme on menossa ja mikä se edes on. Minä vain muutin tänne ja hiljaisuus alkoi. 

Se sanoi, että hän ei kai vain ole sen tyyppinen. Että kehuisi ja puhuisi kauniita asioita. Ja että kyllä hän tästä lähtien voi, lupaa sanoa. 

Mutta kun en halua väkisin väännettyjä kehuja. Ja kuulemma totta kai hän aina puhuu ihmisille minusta tyttöystävänään. Mistä minä voin sen tietää? Kerran, kun menimme tapaamaan hänen kavereitaan, hänen ystävänsä kysyi minulta, että jaa, oletteko te siis yhdessä. Kiusallista. Olen vain joku kumma tyyppi, joka ilmestyy paikalle, eikä ketään oikein ole varma, miksi. 

Hän sanoi, ettei hän koskaan suunnittele tulevaisuutta kovin pitkälle. Kysyin, että enkö minä sitten ole osa sitä, enkö kuulu mukaan kuvioihin. Kuulemma kuulun, totta kai.

Yritin selittää, että tässä ei ole kyse mistään normaalista parisuhteesta, vaan että jos haluamme saada tämän toimimaan, meidän on alettava puhua. Meidän on puhuttava kieliopinnoista, maista, työpaikoista, viisumeista, muutoista ja taakse jäävistä perheistä. Sen on pakko alkaa katsoa tulevaisuuteen, jos se haluaa olla yhdessä mun kanssa. 

Kerroin sille, miten usein itkin ikävääni Suomessa. En edes kehdannut sanoa sitä ääneen, minua itseäni on tämän hiljaisuuden myötä alkanut hävettää omat tunteeni. Kun ei saa kaipaamaansa vastakaikua, on vaikea pysyä vahvana.