Päiväkirjan tarpeessa

Olin nuorempana päiväkirjatyyppiä, ja yläasteikäisenä aloin kirjoitella nettipäiväkirjaa oikeinkin ahkerasti. Nettiin alustalle, jota monet kaverinikin käyttivät. Lopulta joitain vuosia myöhemmin kyllästyin siihenkin, enkä sittemmin ole juuri kirjoitellut. Nyt tuntuu siltä, että on pakko kirjoittaa jotain, johonkin. 

Avautuminen yhdessä asumisen vaikeudesta ja oman pään sisällä pyörivistä lapsellisista ajatuksista on joskus kovin hankalaa. Hävettää. En halua aina kuormittaa ystäviäni älyttömillä ja turhilla jorinoillani, mutta toisaalta haluaisin saada pääni selvennettyä. 

Kirjoittaminen on aina ollut hyvä tapa jäsennellä asioita päässä, saada se sekamelska jonkinlaiseen järkevään muotoon. Ennen tähän viimeisimpään reissuun lähtöä siivosin koko talon ja heitin kaikki ylimääräiset tavarat pois, ja urakan alkuvaiheilla vastaan tuli laatikollinen ikivanhoja päiväkirjoja. 

Siis jotain aivan järkyttävää. Traumatisoin itseni täysin tällä aikamatkalla menneisyyteen. Niin karmeaa elämisen tuskaa ja itseinhoa, etten edes meinannut tunnistaa itseäni niiden suttuisten rivien välistä. Luin tekstejä epäuskoisena äidilleni, joka ei millään halunnut uskoa minun olleen niin kauhea angstipallo nuoruudessani. 

Järkevien johtopäätösten tekemistä vaikeuttaa se, että tapanani oli kirjoittaa harvoin ja ilmeisestikin vain silloin, kun olin pettynyt, turhautunut, ahdistunut tai muuten vain vihainen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Lopulta kaikkien niiden itsemurhaviesteiltä kuulostaneiden raapustusten seasta päädyin säästämään vain varhaisimnat päiväkirjani. Niin viatonta ja kilttiä. 

Tunsin jotenkin pettäneeni nuoren itseni tuhoamalla muinaiset hengentuotokseni. Muistan, kuinka kirjoittaessani kyselin kysymyksiä vanhemmalta itseltäni ja kuvittelin, kuinka vastailisin niihin kysymyksiin vanhena, kauniina ja viisaana. Ihan kuin päiväkirjat olisivat jonkinlainen aikaportti, joiden kautta pystyn puhumaan vuosikymmenten taa. 

Ajatus oli tuolloin jännittävä  ja myös täysin luonnollisen tuntuinen. Nyt vanha entinen itseni saa aikaan lähinnä pelonväristyksiä. 

hyvinvointi mieli hopsoa

Kyllä pidän itsestä huolen

Miten kivaa olisi löytää mies jostain toisesta maasta? Turhautuisinko heti kielimuuriin? Kulttuuri ei ainakaan saisi olla liian erilainen. Mitä, jos se ei haluakaan koskaan muuttaa asumaan Suomeen? Mitä, jos se haluaa lapsia? 

No jaa, tää skenaario tuskin on kovin todennäköinen. Tuskin sitä miestä löytyy koskaan. Mistään kansallisuudesta.

Näin se ajatuskulku meni ajasta toiseen. Kunnes tapasin hänet. Aussin. Jossain vaiheessa, en edes tiedä milloin, aloin kutsua häntä ystävilleni hänen oikealla nimellään. Pitkään hän oli tapaus muiden tapausten joukossa, mies, joka sai kutsumanimekseen kansallisuutensa lyhenteen. Ihan kuten ne muutkin.

Ulkomaalainen mies on seikkailu, uusi sulka hatussa. Numero. Tarina kerrottavaksi juoruista eläville ystäville, jotka eivät tuomitse. Ystäville, jotka löytävät samoilta reissuilta omaan kainaloonsa uuden kansallisuuden, uuden sulan.

Tämä seikkailu osoittautui loppujen lopuksi hyvin erilaiseksi, ihan joksikin muuksi kuin pelkäksi numeroksi. Nyt takana on reilut neljä kuukautta yhdessä asumista ja elämää lost in translation. Taakse jäivät koti, perhe ja ystävät.

Mutta takaisin ei ole ikävä, mun on hyvä just tässä.

  

Isä olen täällä maailman toisella puolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa

Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa

 

Mä oon kujia kulkenut

Jäljessä lapsien parvet

 

Niiden silmissä iloa

Ja kovan elämän arvet

 

Sydän huutamaan jää joka hetkeen

Mutta tartun niihin muistoissa

 

Vaikkei tavattais koskaan

Kaikki kulkee mun matkassa

  Haloo Helsinki – Maailman toisella puolen 

suhteet rakkaus matkat