Hesarissa oli jokin aika sitten jokin ylipainoon liittyvä kysely, johon kävin vuodattamassa syvimpiä tuntojani. En valitettavasti enää löytänyt linkkiä tähän kyselyyn, mutta ajattelinpa vuodattaa tänne blogiin nyt vielä vähän lisää.

Olen aina ollut aikamoinen pullukka jostain ala-asteen kolmos-nelosluokalta lähtien. Minulla on aina ollut kavereita, olen voittanut hymytyttö-patsaan ja ollut aina se kaikkien kaveri. Kiusaamista on ollut hiukan, mutta niin kai kaikilla.

Olen aina sairastellut ja äiti ojensi jo pienenä käyttööni toimivan työkalun, ruoalla lohduttautumisen. Toki se hetken auttaakin, kunnes iskee jäätävä morkkis. Jossain vaiheessa se morkkis kuitenkin lakkasi tulemasta, joten en tehnyt juuri muuta kuin söin. Ja sehän näkyi.

Pituutta minulla on alle 165 senttiä, mutta paino kipusi pahimpina aikoihin sadan kilon tietämille. Tasalukema ei kai koskaan mennyt rikki, mutta lähellä oli. Edelleen kavereita kyllä riitti, kävin ulkona, matkustelin ihan hulluna ja pidin hauskaa. Miehistä ei tosin tietoakaan yhtä kauheaa, epätoivoista baarilääppijää lukuunottamatta.

Sitten päässä niksahti jokin ja laihdutin 15 kiloa. Olen vannoutunut jojolaihduttelija, joten olin pahimmista ajoista tuossa vaiheessa ehtinyt jo kavuta vähän alaspäin, ja sieltä pahimmasta sadasta kilosta painoa tippui parhaimmillaan noin 20 kiloa. Kiinnostuneita miehiä tuntui löytyvän yhtäkkiä joka oksalta! Ihan älytön muutos, en ollut uskoa. Voisiko joku oikeasti olla kiinnostunut minusta?

Minut, jota kukaan ei ole koskaan edes katsonut toiseen kertaan, huolittiin?

Tuntui, että aloitin uuden elämän.

Löysää ihoa, kaksoisleukaa ja arpia riittää. Ne eivät laihdutuksen myötä tietenkään lähteneet mihinkään. Vähemmän pinkeä iho tuo kaikki epätäydellisyydet esille entistä tarkemmin. Olen aina jotenkin määritellyt itseni muiden kautta, erityisesti miesten. Miesten hyväksyntä on jotakin tärkeää, joka minulta on aina puuttunut. Tai puuttui, kunnes laihduin.

Miehet ovat aina olleet niitä, jotka minua ovat arvostelleet. Yläasteella ilkeät tytöt kommentoivat, mutta jouduin huomion keskipisteeksi vasta, kun puutuin tilanteeseen heidän kiusatessaan kaveriani. Tytöt nälvivät kuitenkin hyvin vähän vuosien varrella pojilta tulleisiin haukkuihin verrattuna. En uskalla avata suutani, koska olisin vain se tyhmä läski lehmä.

Inhottavimmat kommentit ovat tulleet isältäni. Hän on mestari itkettämisessäni. Parempi kuin itse varmaan edes tietää. Ei hän niitä sanojaan tarkoita, tai siis ehkä tarkoittaa, mutta tiedän, että hän rakastaa minua silti. Hänellä vain ei ole mitään käsitystä, miten olla kannustava vanhempi.

Vaikeaa, kun ei edes lähimpiensä kanssa uskalla rentoutua.

Telkkaria katsellessa hän aina kommentoi lihavia naisia aivan kuin he eivät ansaitsisi kokonsa vuoksi olla esillä. Kun olin nuorempi, hän oli aina keittiössä syömässä ja piikitteli, että ainako minun pitää puputtaa jotain. Vähän on tiukka toi sun paita. Mitäs pikkupossu.

Nyt olen taas pulskistunut parhaimmista hetkistäni. Liikaa. Pitäisi löytää jostain motivaatio laihduttamiseen jälleen kerran. Mistä? Miksi ruoan pitää olla niin hyvää?

Itsetuntoni on niin pohjattoman surkea, että epäröin huomiseen työhaastatteluun menoa. Tai lähinnä sitä itse työtä, sillä se on myyntiä, ihmisten jahtaamista ja kaupittelua. Ja mitä eniten mietin, on se, miltä näytän tätä jahtaamista tehdessäni. Tiedän, että pystyn siihen kyllä. ”Työminäni” pystyy melkein mihin tahansa. Mutta silti se ahdistaa.

Tiedän, että osaan ja pystyn, olen oikeasti vahva. Mutta kun pään sisällä työtään tekevä itseinhokoneisto ei hiljene, on välillä tosi vaikeaa olla kuuntelematta.

Jos junassa jotkut kikattelevat, olen varma, että he nauravat minulle. Ravintolassa välttelen katsomasta naapuripöytiin, sillä ihan varmana ne tuijottavat minua ja miettivät, miksei tuokin possu voisi syödä vähän vähemmän.

Kauheinta tässä kaikessa on se, että mietin itsekin niin. Mietin niin itsestäni lähes aina, mutta myös muista ihmisistä. Siitä tulee niin kauhea ja ällöttävä olo, mutta niitä ajatuksia on niin vaikea estää. Joskus huomaan ajattelevani, ettei joku ole yhtä tärkeä kuin vaikkapa ystävänsä vain, koska hän on lihava. Ihmisiin tutustuessani en koskaan ajattele näin. Tuntemattomia ihmisvilinässä arviodessani aivoni kuitenkin käyvät äärettömän julmaa yksinpuhelua, jota en kehtaisi varmaan myöntää kenellekään kasvotusten.

Muistan, kuinka ollessani vielä ala-asteella, Amerikassa katosi pieni kaunis tyttö. Totesin ystävälleni, että ihan kauheaa, kun se tyttö oli niin nättikin vielä. Kaverini kauhistui ja kysyi lähes vihaisesti, että mitä kauneudella on mitään väliä? Muistan kummastuneena änkyttäneeni, että niin, ei kai mitään. Eivätkö muut ajattelekaan samoin kuin minä? Pidin vähemmän ikävänä ajatusta, että joku ruma ja lihava, kuten minä, katoaisi. Minun elämäni on vähemmän tärkeä kuin jonkun kauniin.

Se on jotenkin niin ohjelmoitu minuun. Se läskiviha.