Olen viime aikoina yrittänyt ajatella erityisen positiivisesti ja järkevästi.  Oikein keskittynyt olemaan reilu ja järkevä. Luulen, että olen alkanut tottua tähän jatkuvaan yhdessäoloon ja yhdessä asumiseen.

Olen jotenkin hyväksynyt asuntotilanteen ja tunnen oloni paljon rentoutuneemmaksi kotona. Tämä on kuitenkin vain hetkellinen järjestely, kyllä täältä jossain vaiheessa pääsee pois. Meillä alkaa olla yhteisiä rutiineja, jotka rytmittävät arkea. En enää odota, että joka päivä tapahtuu jotain mullistavaa, vaan tätähän elämä on. Samaa arkea, vaikkakin maailman toisella puolen.

Mies ei ole käynyt hermoilleni pitkään aikaan. En ole kehitellyt mielessäni mitään kummallisia draamankaaria, vaan keskittynyt ottamaan rauhallisesti. Ja tuntuu muuten hyvältä!

Nyt tuntuu, että kasvukipuilu yhteen muuttamisen jälkeen alkaa olla ohi. Tuntuu, että meillä menee nyt paremmin kuin koskaan. Tai no, hyvin on mennyt koko ajan (mielestäni) hetkellisiä päähänpistoksiani lukuunottamatta. 

Tänään aamulla katselin, kun se teki lähtöä töihin. Ja siinä katsellessani meinasin pakahtua tyytyväisyyteeni.

Tärkeintä on kai se, että olen jollain tapaa oppinut hyväksymään hänet. Olen oppinut, että ennakko-odotukseni ja toiveeni eivät tarkoita mitään, vaan hän on hän. Ihan oma itsensä, joka ei aina tajua sanoa niitä asioita, joita haluaisin kuulla.

Edelleen toivoisin, että voisimme puhua enemmän, mutta toisaalta hän näyttää kyllä tunteensa. Ei ehkä lado kaikkea suoraan päin naamaani sanoin, mutta eleet puhuvat omaa, jopa vahvempaa kieltään.

Toivoisin myös, että tulevista kuvioista voisi puhua enemmän, mutta kai aika senkin sitten näyttää. Sillä välin ajattelin keskittyä pysyttelemään rauhallisena ja ottamaan asiat päivä kerrallaan.

Tuntuu, että tämä blogi on ollut suureksi hyödyksi. Kun näkee typerät ajatuksensa paperilla, alkaa tajuamaan, miten hölmöltä sitä joskus osaakin kuulostaa.