Se suuttui mulle! Ensimmäistä kertaa ikinä. 

Tultiin juhlimasta ja jotain ähellettiin pitkän illan päätteeksi sängyssä. Väsynyttä touhua. 

Sanoin (muistikuvani mukaan), että ei sun tartte, jos et halua. Räpeltää siis. En ollut mitenkään kiukkuinen, kunhan sanoin. 

Tää suuttuu ja kääntää kylkeä, ja sanoo jotakin tyyliin että jaahas, yötä sitten. Kysyin, että onko se tosissaan, ja tämä tuskastui ja totesi, että ei hän näemmä osaa tehdä mitään oikein. 

Sitten vähän hämmennyin ja aloin kysellä, johon hän totesi minun olleen niin kireänä viime aikoina, ettei hän oikein edes tiedä, miten päin olla. Ja että hän ei ymmärrä miksi. Hän luetteli pyynnöstäni muutamia kertoja, jolloin olen napsunut syyttä suotta. 

Yritän pitää kieleni kurissa, joten turhautuessani hiljenen. Jos alan tapella, tiedän sanovani jotakin ilkeää, ja sanottuahan ei saa enää takaisin. En halua langeta tuohon ansaan ja viiltää toista kiukuspäissäni, täysin turhan päiten. 

Siispä hiljenen ja välttelen katsekontaktia. Kun mieskin hiljenee, minä kiukustun entistäkin enemmän, kun hän ei yritä sovitella. Vaikka hän ei edes tiedä, mikä on ongelmana. Älytön ja turha kierre. 

Aloin sitten tietysti itkeä ja selittää, mitä mielestäni kaiken tämän turhautumisen takana on. Hiljaiset työmarkkinat, valtaisat odotukset suhteelta ja kaikelta muulta. Täysin epärealistiset toiveet ja odotukset, joilla ei ole yhtikäs mitään tekemistä miehen itsensä kanssa. 

Kysyin häneltä, muutimmeko me hänen mielestään liian nopeasti yhteen. Hän totesi, ettei ole miettinyt asiaa, eikä kadu tai haluaisi muuttaa mitään. Onneksi. En minäkään kadu. 

Haluan olla yhdessä, se on ihan varma.

Ilta ei ollut kovin dramaattinen, lähinnä ilmaa puhdistava. Itku teki todella hyvää, tunsin, että se oli tehnyt tuloaan jo jonkin aikaa. Ihanaa, että hän viimein puhui, lopultakin sanoi, mikä mieltä painaa. Ja syytti minua jostain. Ihanaa, että saimme viimein puhuttua asioista yhdessä. 

Vaikkakin vähän humalassa. Mutta jos se sen vaatii, niin vaatikoon.