Olemme useasti puhuneet tyttäreni kanssa siitä, kuinka pienen pojan äitiys vaatii pitämään tietynlaista päivärytmiä yllä. Uskon senkin osaltaan auttavan toipumisessa. Illalla käyn aina suunnilleen samaan aikaan melko aikaisin nukkumaan ja herään samaan aikaan aamuisin. Enkä nuku mitään ”överiunia” vaan noin kahdeksan tuntia. Toki unen tarve on kaikille yksilöllistä. Ruokailut tapahtuvat aina lähes samaan aikaan ja pojan nukkuessa kahden tunnin päiväunia nukun ja lepään itsekin tunnin sekä heräämisen jälkeen usein venyttelen.

Lisäksi lähes joka päivä tulee ulkoiltua pojan kanssa ja saan raitista ilmaa. Sen lisäksi teen vielä omia kävelylenkkejä jolloin saan tuulettua päätäni. Vieläkin tuntuu oudolta jos joku ohittaa minut. Kaikki minut hyvin tuntevat tietävät sen, että kävelin ennen sairastumistani niin kovaa ettei kukaan ohittanut minua paitsi ehkä Vallu Kononen olisi saattanut päästä ohi. 🙂 Olen voimistunut paljon ja uskon säännöllisen elämän auttavan siinä. Lisäksi minulla ei edes ole mahdollisuutta koko ajan lepäillä ja tuntuu, että kroppa onkin voimistunut ja jaksan melko hyvin, ihan vaan seistä paikallaan ulkona pojan leikkiessä. Silti vieläkin istun välillä puutarhatuolissa pojan leikkiessä vieressä. Minulla on silloin ”huoltoasema” jonne poika tulee tankkamaan ja huollattamaan kuorma-autoa tai ruohonleikkuria.

Olen suurimmaksi osaksi aikaa iloinen ja melko onnellinen vaikeasta sairaudesta huolimatta. Tämä johtuu varmaan luonteestani. Nauran nykyään jo melko usein ja saan paljon iloa elämään pienen pojan opetellassa uusia taitoja. Puheen oppiminen on mennyt hurjasti eteenpäin muutamassa kuukaudessa ja nykyään jos häneltä kysyy esimerkiksi laitetaanko vaatteet päälle. Vastaus siihen ja moneen muuhun on:”ei taavii”. Poika yritti saada lamppua päälle ja kun se ei onnistunut totesi siihen, että: ”ei starttaa”. Pojan isä erehtyi kiroilemaan ja sen jälkeen poika toisti monta kertaa ”peekele” jonka jälkeen kertoi kiroavansa. Enkä voi olla nauramatta kun poika esittää omaa tiputanssia:)

Hauskalta kuulostaa myös se, että poika puhuu sekä tätä paikallista murretta, että minun puhumaani murretta.

Lisäksi iloa tuottaa tyttäreni ja mm. hänen hyvä menestyminen työelämässä. Hän on saanut jo kaksi todella hyvää työpaikkaa nuoresta iästään(20v.) huolimatta ja ilman koulutusta. Muutenkin tiedän että hän pärjää elämässä.  Hänen luonteensa on sellainen. Toivottavasti olen voinut itsekin antaa hänelle hyviä eväitä elämään. Ja ainakin opettaa kuinka suhtautua vaikeisiin tilanteisiin elämässä sekä erilaisiin ihmisiin ja asenteisiin. Olemaan avarakatseinen!

Itse en ainakaan suhtaudu asioihin kovin mustavalkoisesti. Nämäkin sairaudet tuntuvat tuovan ihmisistä esiin kovin mustavalkoista ajattelua, ainakin eri hoitojen suhteen. Enkä puhu nyt lääkäreistä. Toivoisin suvaitsevaisuutta elämään kaikinpuolin!!