Olen mielestäni toipunut paljon pahimmista ajoista:) Viime talvena ja keväänä tuli muutaman kerran aamulla herätessäni tunne, että pääsenköhän enää ollenkaan omin voimin ylös sängystä vai joudunkohan vielä pyörätuoliin. Olen hyväksynyt tämän sairauden, mutta en ole missään nimessä antanut periksi!! Suojellakseni läheisiä en aina kertonut kaikista sairauden käänteistä silloin kun olin todella huonossa kunnossa. 

Toipumisen huomaa monesta asiasta kuten näistä(osa voi tuntua vähän hassulta):

Jaksan

•käydä kaupassa

•pestä pojan pyllyn

•kuunnella musiikkia

•mennä viereiseen leikkipuistoon

•pestä hiukset

•polkea pyörää isommalla kuin ykkösvaihteella

•matkustaa lähes parisataa kilometriä lääkäriin

•meikata

•syödä verigreippiä(pahimmassa vaiheessa ruoan piti olla helposti syötävää kuten banaania ja mustikkakeittoa)

•käydä kirjastossa

•seurata uutisia ja urheilua

•seurata oman kaupungin jalkapallo- ja koripallojoukkueen tilannetta

•pukea pojan

•seurata facebookista päivityksiä

•ottaa pöydän kirppikseltä

•väitellä, riidellä ja suuttua

•laulaa

•pestä pyykkiä

•tehdä ruokaa

•mennä pojan kanssa muskariin ja temppujumppaan

•kantaa poikaa sylissä 

•nostaa pojan syöttötuoliin

•mennä kahvilaan kahville tai ravintolaan syömään

•maksaa laskuja nettipankissa

Kuten jo aiemmin kerroin ovat pienet asiat elämässä saaneet nyt paljon isomman merkityksen. Tuskin ennen olin kauhean onnellinen vaikkapa siitä, että pystyin menemään kirjastoon 🙂