Pitkästä aikaa blogin puolella! Valmistelen lapsen yksivuotissynttäreitä, joten lienee aina kertoa, miten hän tähän maailmaan päätyi. Blogitauko teki hyvää ja olemme tutustuneet pikkujätkän kanssa toisiimme. Ehkä nyt on aika palata kirjoittamaan.

Tässä siis vuoden kypsyttelyn jälkeen synnytyskertomus. Näin hänet saatiin katselemaan maailmaa mahan tälle puolen!

SISÄLTÖVAROITUS: synnytys, alatiesynnytys, leikkaus, repeämät, puhetta lääketieteellisistä toimenpiteistä

Eikö se koskaan tuu?

Yksi toisensa jälkeen marraskuiset putkahtivat maailmaan ja yritin taistella aavistusta vastaan, että synnyttäisin ns. myöhässä. Laskettu aika 19.11.2020 oli ja meni. Olossani ei tapahtunut muutoksia ja vaikka vauva viihtyi pää alaspäin, laskeutumista odoteltiin edelleen.

Kengät eivät turvotukselta mahtuneet kunnolla jalkaan, mutta kävelin pitkiä lenkkejä. Mielikuvaharjoittelin kulkevani samoja reittejä vaunujen kanssa ihan kohta. Yritin suhtautua lasketun ajan ohittamiseen tyynesti, vaikka oikeasti ärsyynnyin kaikesta. Tuntui epäreilulta, että osa marraskuisista täytti kuukauden, kun minä vielä odottelin omaani.

Neuvolassa raskausviikolla 41+0 varattiin aika yliaikaiskontrolliin. Irronnut limatulppa herätti toivoa, että pääsisin synnyttämään ennen rv 41+5. Rajuja jomotuksia tuli, mutta ne alkoivat vasta iltapäivisin ja lakkasivat yöhön mennessä. Joten minä kävelin, keinuttelin lantiota… ja turhauduin.

Lauantaina 28.11. odotin tapani mukaan iltapäivän jomoja, mutta niitä kuulunut.

Ei yhtään.

Ajatus kotona käynnistyvästä synnytyksestä tuntui tärkeältä, joten olin lievästi sanottuna pettynyt. Halusin luottaa kehooni, saumattomaan yhteistyöhömme. Aika paljon odotuksia pedattuna tapahtumalle, johon ei loppujen lopuksi voi itse vaikuttaa.

Lannistuin täysin. Tilasin sudennälkääni kaksi annosta ruokaa ja katsoin telkkarista Masterchef Australiaa ja Toisenlaisia teiniäitejä. Itkin muiden synnytyksille ja sille, ettei minuun sattunut yhtään.

Peittelin itseni nukkumaan itkuista väsähtäneenä. Kaikesta huolimatta saisin ensi viikolla vauvani syliin.

Ehdin nukkua muutaman tunnin, kun heräsin aamuyöllä kipeään poltteeseen.

Sittenkin supistuksia

Puristin puoliunessa tyynyä. Alaselkäni ja lantioni olivat tulessa. Vihdoin supistuksia! Toimin vastoin synnytysvalmennuksen ohjeita ja latasin supistusten kellottamiseen tarkoitetun sovelluksen. Keskityin harjoittelemaan hengitystekniikkaa, yritin kuvitella aukeavia nuppuja ja kohisevia aaltoja.

Aamulla tarvitsin särkylääkettä ja lämpimän riisipussin selkää vasten. Supistuksia tuli 10–15 minuutin välein. Särkylääkkeen avulla sain nukuttua supistukseen havahtuen ja uudestaan torkahtaen.

Olin sopinut meneväni vanhempieni luo syömään. Totesin kuitenkin, että haluan valmistautua tulevaan koitokseen yksin kotona. Keitin itselleni aamupuuroa ja tarkistin välillä supistusten tiheyttä. Kotona olo oli turvallinen.

Päivällä kävin lämpimässä suihkussa ja nukuin päiväunet. Illalla pikkusiskoni tuli seuraksi, toi iskän tekemää makaronilaatikkoa ja haki minulle kaupasta himoitsemaani pullaa.

Kymmenen aikaan illalla halusin lähteä sairaalaan tarkistamaan tilanteen, koska supistuksia oli tullut viiden minuutin välein jo parin tunnin ajan. Soitin tukihenkilölleni, eli äidilleni. Koronan takia sairaalaan piti soittaa etukäteen ja kertoa tulostaan. Pakkasin laukkuni valmiiksi ja jätin siskon hetkeksi kissavahdiksi. Sovittiin, että ilmoitan antaako hän kissalle iltaruoan, vai tulenko itse kotiin.

Könysin vanhempieni autoon kipeänä ja sekaisin tunnelmin.

Soutaa ja huopaa

Kiitin onneani, että sairaalaan oli vain muutaman minuutin ajomatka. Kätilö otti minut ja äidin vastaan synnytyssalin ovella ja pääsin käyrille. Kylkiasento oli supistusten takia epämukava, mutta vauvan tasainen sykkeenjumputus rauhoitti. Mietin, että vaikka olin odottanut tätä hetkeä paljon, en ollutkaan vielä valmis.

Käyrien jälkeen annoin virtsanäytteen ja kätilö tarkisti kohdunkaulan tilanteen. Olin 4 cm auki – mikä helpotus, että supistukset olivat edistäneet tilannetta! Olisin päässyt jo synnytyssaliin, mutta minuun iski paniikki. En ole valmis! En sanonut kissalle kunnolla heippa ja itku kurkussa sopersin, että haluan takaisin kotiin.

Otin särkylääkkeen ja soitimme isäni hakemaan meidät. Kotona turvallinen olo palasi. Äiti jäi sohvalle torkkumaan ja itse rojahdin kuumavesipullon kanssa sänkyyn. Pötköttelin ehkä tunnin, mutta en saanut unta yhä kipeämmiltä ja kipeämmiltä supistuksilta.

Yhden aikaan yöllä nousin kuumaan suihkuun. Nojailin jakkaraan ja supistukset yltyivät aina liikkuessani.
”Ei, kyl se on varmaan pakko mennä takasin!” huikkasin äidilleni, kun vihdoin pääsin ulos suihkusta. Seuraavalla supistuksella tunsin, miten jotain lorahti lattialle. ”En tiedä menikö nyt vedetkin!” (Spoiler: Eivät menneet.)

Siispä herätimme jälleen isäni viemään meidät takaisin sairaalaan. Nyt tunsin olevani valmis lähtöön. Klo 1:45 soitin synnytyssaliin, että tullaankin jo takaisin. Perillä pääsimme suoraan saliin – nyt mennään!

Pääseeks tällä kaikkiin laitteisiin?

Vauvani työnimi oli Tahmatassu. Erittäin osuvaa, että hän piti kiinni asemistaan. ”Varsinainen marraskuinen”, naureskelin sairaalassa. Synnytyssalin hämärää valaisi joulukynttelikkö. Vaihdoin vaatteet ja sain rannekkeen. Lohkaisin äidilleni kuluneen vitsin kaikkiin laitteisiin pääsemisestä. Olisinpa tiennyt, miten oikeassa olin!

Olin 5 cm auki, mutta kalvot olivat vielä ehjät. Jes, eli aiemmin vedenmenoksi luulemani lorahdus olikin, noh… Joko pissaa tai limatulppaa. Sain selkääni TENS-laitteen avuksi supistusten vastaanottamiseen. Koska streptokokkinäytteeni oli positiivinen, minulle laitettiin antibioottitippa. Aamun aikana pyysin myös kipupiikin, jonka avulla sain torkuttua hetken.

Päivä alkoi valjeta ja yövuorossa ollut kätilö kävi sanomassa heipat. ”Toivottavasti ei nähdä”, hän vitsaili ja minua nauratti. Muutenkin aamu meni mukavasti. Kuuntelin musiikkia, tanssahtelin, pompin fysiopallolla ja katselin ikkunasta heräilevää pihamaata.

Seuraavaksi vuoroon tuli kätilö, jonka olin tavannut jo synnytysvalmennuksessa. Koska raskaus oli edennyt reilusti yli lasketun ajan, voisi synnytystä vauhdittaa kalvojen puhkaisulla ja oksitosiinitipalla. Kalvojen puhkaisun jälkeen odotin holahdusta, mutta ilmeisesti vauvan pää tukki tien niin, että vettä lorahteli aina kun liikuin. Oksitosiini kipeytti supistuksia niin, ettei TENS enää auttanut. Pyysin päästä ammeeseen.

Ammeeseen pääsyn odottelu oli tuskallista. TENS oli irronnut ja yritin hengitellä ja kävellä kipujen aikana. Nojailin sänkyyn ja mietin, että ainakin nyt tapahtuu. Kun vihdoin pääsin ammeeseen, olivat supistukset niin kipeitä, että niitä oli pakko ottaa vastaan silmät kiinni.

Vesi tuntui hetken taivaalliselta. Istuin lämpöisessä ammeessa ja join omenamehua. Supistuksia tulikin tauotta, enkä löytänyt hyvää asentoa. Päätin kokeilla ilokaasua.

Kaasu ei ollut lemppari. Hengittäminen teki varmaan hyvää, mutta oloni oli kuin voimakkaassa humalassa. Kipuun ilokaasu ei vaikuttanut, mutta se teki minusta passiivisen, enkä jaksanut kertoa kivuistani kenellekään. Sulkeuduin ja vaikka kuulin ympärilläni puhetta, en jaksanut reagoida. Oli vain minä ja kova, taukoamaton kipu. Koska taukoja supistuksista ei tullut, en löytänyt sopivaa hetkeä hengitellä ilman ilokaasumaskia. Kohdunkaulan tilanne tarkistettiin ammeessa ollessani, mutta olin jumissa 5–6 sentin välissä. Tilanne ei edennyt.

Vihdoin sain revittyä voimat kasaan ja pyysin äitiä soittamaan kelloa. Halusin epiduraalin. Kätilöopiskelija esitteli vaihtoehtoja, koska olin toivonut puudutteetonta synnytystä. ”Ei kun mä haluan sen epiduraalin!” olin kuulemma sanonut melko jämäkästi. En ihmettele.

Pääsin ammeesta ylös vaivoin ja kävin suihkussa. Jouduin joka välissä pitämään taukoa supistusten takia. Minulle autettiin sairaalakaapu päälle ja minut talutettiin takaisin synnytyssaliin. En meinannut kivuilta pysyä jaloillani.

Viimeiset sentit

Epiduraalia odotellessani hengitin edelleen ilokaasua. ”Muista hengittää huoneilmaakin välillä”, joku muistutti, mutta en tajunnut miten. Pakotin itseni ottamaan henkäyksen huoneilmaa ennen kuin supistus voimistui sietämättömäksi. Olin kaasun kanssa aina askeleen jäljessä.

En tiedä miltä epiduraalin laittanut anestesialääkäri näyttää. En pystynyt pitämään silmiä auki. Hänellä oli iloinen ääni ja olin kiitollinen, että hän oli paikalla. Toisella yrityksellä katetri saatiin paikalleen.

Synnytyksessäni on aika ennen epiduraalia ja epiduraalin jälkeen. Puudutteen vaikutuksen alettua nimittäin tuntui kuin olisin herännyt unesta. Kätilö hymyili minulle ja sanoi: ”Tervetuloa takaisin. Nyt sä oot selkeästi oma itsesi.” Supistukset tuntuivat enää paineena ja hyvän olon aalto pyyhki tasaisin väliajoin päästä varpaisiin.

Epiduraalin laiton jälkeen kävin nukkumaan ja nautin hyvästä olosta. En ollut tajunnut miten väsynyt olin, vaikka kaksi yötä olin nukkunut vain lyhyitä pätkiä.

Herättyäni kohdunkaulan tilanne tarkistettiin. Kahdeksan senttiä! Epiduraali oli rentouttanut minua ja nyt oltiin lähellä. Vauvan pää tosin oli vinossa ja vieläkin aika ylhäällä. Kätilö ja opiskelija ohjasivat spinning babies -liikkeitä, joilla vauvaa yritettiin ohjata valmiusasemiin.

Illan mittaan aukesin enemmän, mutta vauvan pää ei suoristunut. Viimeistä puolta senttiä odoteltiin pieni ikuisuus. Nojasin kävelytukeen ja taistelin, etten yrittäisi torjua paineentunnetta. Yövuorossa ollut kätilö palasi töihin ja totesimme, että täällä minä kuitenkin vielä olin.

Vihdoin sain luvan alkaa harjoitella ponnistamista pieninä sykäyksinä. Helpotti tehdä edes jotain.

”Nyt tuleekin joulukuinen!”

Ponnistusvaiheessa tuttu kipu alkoi hiipiä takaisin. Yritin pysyä rauhallisena, vaikka kivun voimakkuus pelotti. Kun sain ruveta ponnistamaan kunnolla, puristin sukanvarsia käsissäni ja tein töitä minkä jaksoin. Äiti kannusti vieressä, kätilö tsemppasi koko ajan. Laskeuduin aika syvälle kuplaani, josta pääsin supistusten välissä takaisin.

Oksitosiiniannosta nostettiin ja kätilö auttoi minkä pystyi, mutta vauva luiskahti aina takaisin lähtöasemiin. Minua oltiin varoitettu sahaavasta liikkeestä, mutta tehokaskin ponnistus oli yhtä tyhjän kanssa.
”Nyt tuleekin joulukuinen”, joku sanoi. Kello oli yli keskiyön.

Kohtuni väsyi ja oksitosiinista huolimatta supistukset harvenivat. Ponnistin ja ponnistin ja huomasin, että huoneessa olikin aika paljon ihmisiä. Olin aivan poikki ja kipeä.
”Mä en pysty, mä en pysty, mä en jaksa”, hoin ääneen. Paikalle pyydettiin lääkäri. Kätilö kertoi jokaisen ponnistuksen jälkeen, että vauva heilautti päätään ja siirtyi takaisin lähtöasemiin. Hän ei ollut tulossa ulos ilman apua.

Lääkäri valmistautui episiotomiaan ja imukuppisynnytykseen. ”Mä en pysty, mä en pysty”, jatkoin, vaikka apu oli koko ajan tulossa. Imukuppi saatiin paikalleen. Seuraavaan supistukseen käytin kaikki voimani ja tunsin vihdoin, miten vauva liikkui. Seuraavalla vedolla pää oli ulkona.

”Tuliko se?” kysyin. En voinut uskoa tuntemaani helpotusta. Kun vauva vihdoin luiskahti kokonaan ulos, kuulin maailman kauneimman rääkäisyn. Kotiutumispapereista luin, että vauvalla oli napanuora kaulan ympärillä. Se siis kiepsautettiin pois ennen kuin vauva nostettiin näkyville.

”Tässä hän on”, kätilö sanoi vauvaa pidellessään. Hätäännyin:
”Mulla ei oo laseja päässä!”

Synnytyksen jälkeen

Sain silmälasit nenälle ja näin vihdoin pienen poikani. Hän oli maailman suloisin, tumma tukka kiharalla. Mietteliäs otsaryppy tuli esiin, kun hän alkoi aukoa silmiään. Hän tuli maailmaan 1.12.2020 klo 1:45, tasan vuorokausi sen jälkeen, kun lähdin sairaalaan.

Sain vauvan rinnalleni ja tuijotin häntä ihmeissäni. Totta kai se oli juuri hän! Hänhän minun sisälläni oli mekastanut kaikki nämä kuukaudet.

Kohtua paineltiin melkein kaksikymmentä minuuttia ennen istukan syntymistä. Kätilö pääsi kuulemma leipomaan kollegoilleen kakun, sillä napanuorakin oli yli metrin mittainen.

Lääkäri alkoi tikata epparia ja repeämiä. Aloin kyllästyä haarat auki makoiluun ja siihen, että minuun koskettiin. Kun lääkäri pyysi puristamaan sulkijalihaksella, en pystynyt siihen. En tajunnut itse huolestua, mutta lääkäri näytti mietteliäältä. Hetken päästä hän kertoi epäilevänsä kolmannen asteen repeämiä. Ne pitäisi korjata leikkaussalissa.

Yritin ensi-imetystä tämän kaiken tapahtuessa. Vastailin varmaan kaikkeen, että ”joo joo, okei, tehdään niin”. Tajusin sentään kysyä, tehdäänkö leikkaus puudutuksessa vai nukutuksessa. Kuulemma nukutuksessa. Okei.
”Onks se sit viimeinen asia, mitä pitää tehdä?” kysyin kätilöltä. Olin aivan poikki.

Noin tunti vauvan syntymästä äitini otti hänet syliinsä ja minut vietiin leikkaussaliin. Käytävällä tajusin, että minua viedään pois vauvan luota. Olin niin sekaisin ja väsynyt, etten tuntenut oikein mitään. Halusin vain, että se olisi ohi.

Sama anestesialääkäri tervehti minua leikkaussalissa. Siinä vaiheessa minulta oli otettu lasit  nenältä. Joten sori, en vieläkään tiedä miltä näytät!

Heräsin leikkauksen jälkeen muistamatta mitä oli tapahtunut. Koko lantiopohjani oli aivan tunnoton, mitä nyt kipu meni sykäyksinä. Hiljalleen muistin, että olin juuri synnyttänyt.

Pääsin synnyttäneiden osastolle ja kätilö tuli juttelemaan ennen kotiinlähtöään. Sain vihdoin katsella rauhassa poikaani, joka oli pesty ja kapaloitu ja tuhisi mummon sylissä. Sain hänet hetkeksi viereeni, ennen kuin kätilö ehdotti, että nukkuisin väsymystäni pois. Hän veisi vauvan siksi aikaa kansliaan ja tarvittaviin tutkimuksiin. Olin aivan poikki, joten suostuin ehdotukseen. Nukahdin varmaan heti, kun jäin huoneeseen yksin.

Nyt minä olin sitten äiti.

Jestas, olipas synnytyksessä tosiaan vaiheita! Toipumisaika sairaalassa on vielä ihan oma kertomuksensa, mutta tekipä hyvää käydä pitkästä aikaa synnytys läpi itsensä kanssa. En voi kuin kiittää itseäni hurjasta suorituksesta! Ja tietysti äitiäni tuesta ja kätilöitä ja lääkäreitä ammattitaidosta ja avusta synnytyksen aikana.