Miksi valitsin itsellisen äitiyden
Minulle päätös itsellisestä äitiydestä ei ollut helppo. Olin pitkään kuvitellut reittini vanhemmaksi täysin erilaiseksi. Kun päätös lopulta syntyi, se tuntui luonnollisemmalta kuin olin osannut aavistaa.
Prosessi vaati kuitenkin töitä.
Mikä on itsellinen äiti?
Itsellinen äiti on ihminen, josta tulee vanhempi suunnitellusti yksin. Moni itsellinen äiti hakeutuu lahjasoluhoitoihin, joita tarjoavat sekä yksityiset klinikat että julkisella puolella yliopistosairaalat.
Syitä itselliseen vanhemmuuteen on lukuisia. Yksi haluaa perustaa perheen yksin, toisen lapsitoive säilyy vahvana parisuhteen päätyttyä.
Onko itsellisyys viimeinen vaihtoehto?
Yhteiskunnassamme on edelleen paljon ennakkoasenteita siitä, miten perhe perustetaan. Mies ja nainen ihastuvat, seurustelevat, rakastuvat. Mennään kihloihin, naimisiin. Haaveillaan yhteisestä lapsesta ja omasta kodista, kunnes saadaan molemmat. Jonkun elämä meneekin näin, eikä siinä ole mitään väärää.
On kuitenkin kohtuutonta vaatia, että perheeksi tullaan vain yhtä reittiä. Biologian, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen tai parisuhdestatuksen ei pitäisi vaikuttaa kenenkään oikeuteen perustaa perhe.
Itsellistä äitiyttä on helppo pitää ratkaisuna, johon päädytään vasta, kun kaikki muut vaihtoehdot on koluttu läpi. Väitän, että taustalla on kuitenkin yhteiskunnassamme edelleen vallitseva ennakkoasenne siitä, että elämän virstanpylväät saavutetaan tietyssä järjestyksessä ja tietyillä tavoilla.
Sosiaalisesti lapseton
Olen ollut suurimman osan elämästäni sinkku. Jos vastaani tulisi ihana ihminen, jonka kanssa haluaisin jakaa elämäni, en vastustaisi parisuhdetta. Olen kuitenkin tehnyt paljon töitä itseni kanssa, opetellut tuntemaan itseni ja pohtinut millaisia asioita elämässä tavoittelen. Vaikka asun yksin, en koe olevani tippaakaan yksinäinen.
Ajattelin kuitenkin pitkään surevani sinkkuuttani, vaikka todellisuudessa surin lapsettomuuttani. Papereihin kirjattu diagnoosini on sosiaalinen lapsettomuus, siis kumppanin puute.
Hetken ajattelinkin niin: Jos ei ole kumppania, ei saa lapsia. Jään lapsettomaksi. Kun hiljalleen aloin tunnistaa mistä haikeuden ja surun tunteeni johtuivat, aloin myös nähdä vaihtoehtoja.
Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka tekevät omat päätöksensä yhteiskunnan keinotekoisista säännöistä huolimatta. Olen jatkuvasti kyseenalaistanut ajatusmalleja normien taustalla, mutta sovelsin silti samoja normeja itseeni. Tuntuu hullunkuriselta, miten samaan aikaan ihailin monimuotoisia perheitä, mutta en osannut ajatella, että minullakin voisi olla sellainen.
Sanoista tekoihin
Kun ymmärsin suruni johtuvan lapsettomuudesta eikä sinkkuudesta, alkoivat rattaat päässäni raksuttaa. Ajatus itsellisyydestä kypsyi melkein huomaamatta, kun leikittelin ajatuksella siitä, että minusta tulisi äiti yksin. Aloin siirtää rahaa säästöön “tulevaisuutta varten”, vaikka en suoraan määritellytkään mihin rahat halusin käyttää.
Viime syksynä istuin ystäväni kanssa lounaalla. Keskustelimme huolettomaan sävyyn lapsihaaveistamme ja samaa olimme tehneet ennenkin.
“Onkohan sellanen yksityinen klinikka kuinka kallis?” mietin ääneen ja ennen kuin huomasinkaan, kädessäni oli puhelin ja selaimessa auki yksityisten hedelmöitysklinikoiden hinnastoja.
Ystäväni poistui hetkeksi pöydästä ja minä jäin tuijottamaan hintataulukoita. En uskaltanut sanoa sitä ääneen, mutta palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Totta kai! Tätä varten olin säästänyt rahaa. Minusta voisi sittenkin tulla äiti!
Kuka päättää milloin minusta saa tulla äiti?
Kun itsellinen äitiys perhemuotona vahvistui mielessäni, samalla selkeni oma päätökseni lähteä matkalle kohti pientä perhettäni. Vielä samana syksynä soitin klinikalle ja varasin ensikäynnin. Ensimmäinen inseminaatiokin minulle tehtiin vielä saman vuoden puolella.
Vaikka konkreettiset toimet itsellistä äitiyttä kohti alkoivat nopeasti, ymmärsin käyneeni ajatusprosessia läpi useiden vuosien ajan. Olin nähnyt vaivaa tunteakseni itseni, tunnistaakseni milloin annoin yhteiskunnan asenteiden vaikuttaa omiin päätöksiini syyttä. Kaikki ne olivat johtaneet minut reitilleni vanhemmaksi.
Kun odotin itseltäni parisuhdetta vanhemmuuden edellytykseksi, elin täysin omien arvojeni vastaisesti. Asetin perhe-elämälleni vaatimuksia, joita en koskaan asettaisi muille. Jos ystäväni olisi samassa asemassa, rohkaisisin häntä menemään unelmiaan kohti.
Yhteiskuntako sen päättää, koska minusta saa tulla äiti? Ei tosiaan.
Matka itselliseksi äidiksi on ennen kaikkea ollut matka itsensä hyväksymistä kohti. Sitä, että antaa itselleen luvan elää omannäköistään elämää riippumatta muiden odotuksista ja asenteista.
Jos kerran ihailen sellaisia ihmisiä, miksi en itse pyrkisi olemaan samanlainen?
Millaisia ajatuksia itsellisyys sinussa herättää? Sanelevatko ennakko-odotukset elämäämme liikaa?
