Vanhemmaksi tulemiseen liittyy paljon erilaisia huolia ja pelkoja. Itsellisenä osa peloista on samoja kuin muillakin, osa puolestaan liittyy nimenomaan siihen, että on saamassa lapsen ilman kumppania. Jo alussa päätin käsitellä pelkojani sen sijaan, että antaisin niiden nousta vanhemmuuden esteeksi.

Mikä itsellisessä äitiydessä oikein pelotti ja pelottaa?

1. Ihmiset eivät ymmärrä ratkaisuani.

Kenties suurin pelkoni itsellisyydessä on, etteivät muut ihmiset ymmärrä ratkaisuani. Pelkään saavani osakseni arvostelua ja paheksuntaa. Kukapa nyt haluaisi tulla ympäristönsä tuomitsemaksi?

Perheen perustamiseen on nykyään monta reittiä. Ennen kuin olin päättänyt aloittaa matkani itsellisenä, pelkäsin muiden asenteita. En halunnut osakseni sääliä sinkkuudestani; en arvostelua siitä, että lapsihaaveeni on puhdasta itsekkyyttä.

Varmasti on ihmisiä, jotka pitävät itsellisyyttä epäonnistuneena tai huonona ratkaisuna. Negatiiviset kommentit ja asenteet nettikeskusteluissa säikyttivät minut etsiessäni tietoa itsellisyydestä. Onneksi todellisuus on toisenlainen. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että lähipiirini on suhtautunut itsellisyyteeni todella myönteisesti.

Haukkujen sijaan olenkin saanut kannustusta, arvostelun sijaan valtavan määrän rakkautta. Vaikka monelle saatan olla ensimmäinen heidän tuntemansa itsellinen äiti, ei ajatus itsellisyydestä olekaan heille niin pelottava tai omituinen, kuin etukäteen pelkäsin.

Eniten töitä olen saanut tehdä oman mieleni kanssa. Vaikka minua arvosteltaisiinkin, estääkö se minua toteuttamasta yhtä suurimmista unelmistani? Ei, ei estä. En antaisi. Enkä anna.

2. Lastani kiusataan isättömyydestä.

Tämäkin pelko liittyy ulkopuolisiin asenteisiin. Mitä jos lapseni joutuu kiusatuksi, koska hänellä ei ole isää vaan lahjoittaja? Osaanko minä kertoa lapselleni asiasta luontevasti, jotta hän ei kokisi huonommuuden tunnetta siksi, ettei hänellä ole isää? Pelko siitä, että omaa lasta kiusataan on varmasti tuttu todella monelle vanhemmalle. Itsellisenä pelottaa, onko omalla toiminnallaan aiheuttanut jotain sellaista, jota käytetään lasta vastaan.

En hyväksy kiusaamista missään muodossa, eikä kiusaaminen missään tapauksessa ole kiusatun vika. Siksi oikea ratkaisu ei myöskään olisi olla yrittämättä lasta. Sen sijaan yritän keskittyä siihen, miten voisin toiminnallani muuttaa asenteita hyväksyvämpään suuntaan. Miten voisin lisätä tietoutta itsellisistä vanhemmista, jotta se ei olisi syy kiusata?

Kiusaaminen on ongelma, johon vaikutetaan ennen kaikkea vaikuttamalla kiusaajan oppimiin asenteisiin. Jos joku oppii kotona, että erilaiset perheet ovat huono asia, niin siitähän kiusaaminen saa alkunsa. Ei siitä, että jonkun perhe on erilainen.

Kiusaamista ei siis myöskään ehkäistä välttelemällä kaikin tavoin jokaista asiaa, josta voitaisiin kiusata. Se ei ole kestävä eikä terveellinen ratkaisu kenellekään.

3. Taloudellinen tilanteeni ei kestäkään perheen kasvamista.

Raha, tuo ikuinen huolenaihe. Kun perheessä ei ole muita aikuisia, koko taloudellinen vastuu on vain ja ainoastaan minulla. Se huolettaa, sillä elämästä ei voi koskaan tietää. Mitä jos tuleekin yllättäviä menoja, joihin en ole osannut tai voinut varautua? Miten pärjään taloudellisesti? Entä miten saan työaikataulut sovitettua, kun perheessä ei ole muita aikuisia, joiden kanssa kuvioista sopia?

Olen lievittänyt pelkoani laittamalla rahaa mahdollisuuksien mukaan säästöön. Yritän tehdä taloudellisesti järkeviä hankintoja sekä itselleni että lapselleni. Olen taipuvainen uskomaan, että asiat järjestyvät kyllä. Samalla tiedän, etten voi vain heittäytyä sen varaan, että joku muu pitää asioista huolen. Vastuu on minulla.

Kukaan ei voi ennakoida kaikkea. Joskus elämä heittää eteen niin suuria esteitä, että niistä ei selviä yksin. Onneksi minulla on vahva tukiverkko, jonka ansiosta en joudu mihinkään tilanteeseen neuvottomana. Vaikka taloudelliset ongelmat pitäisi selvittää itse, tiedän lähipiiristäni löytyvän vähintään olkapäitä, joita vasten itkeä, kun sitä tarvitsee. Se auttaa kestämään epävarmuuden.

4. Minusta tulee yksinäinen.

Tein positiivisen raskaustestin keväällä vain muutamia päiviä ennen kuin koronapandemia sulki suomalaiset koteihinsa. Neljän seinän sisällä etätöissä, jokaista kauppareissua tarkkaan harkiten yksinäisyyden pelko nosti rumaa päätään. Mitä jos tilanne jatkuukin hamaan tulevaisuuteen? Mitä jos joudun viettämään raskausaikani yksin? Mitä jos perheeni ei saakaan olla tukenani ja jään lapsen kanssa aivan yksin?

Kun lapseni syntyy, olen pienen perheemme ainut aikuinen. Siitä ei pääse mihinkään. Yhden vanhemman perheessä tulee varmasti tilanteita, joissa kaipaisin lähelle samanikäistä seuraa useammin kuin sitä on saatavilla. Toisaalta olen jo pitkään asunut omillani ja tiedän pärjääväni. Samalla tiedostan, että saan ympärilläni olevista ihmisistä voimaa ja minun kannattaakin hakeutua erilaisiin kohtaamisiin edistääkseni omaa hyvinvointiani.

Yksinäisyys olisi varmasti pelottanut ilman kevään poikkeustilaakin. Se kuitenkin kärjisti tilannetta, eivätkä alkuraskauteen luonnollisesti kuuluvat epävarmuudet auttaneet. Olin raskaudesta onnellinen, vaikka samalla päässäni jyskytti: “Apua, mitä mä oon mennyt tekemään?”

En olisi uskaltanut aloittaa matkaani itselliseksi äidiksi ilman vahvaa tukiverkkoa. Kun on aina joku, jolle soittaa tai joka kutsua teelle tai vaunulenkille, huomaan olevani itsellinen, en yksinäinen.

Sitä paitsi elämääni putkahtaa kohta pieni ihminen, johon tutustuminen jännittää jo aika lailla. Millainen tyyppi minun luokseni oikein muuttaa ja tekee asunnostani meidän perheen ensimmäisen kodin? Uusiin ihmisiin tutustuminen on ihanaa. Millaista mahtaa olla tutustua ihmiseen, jota on kantanut mukanaan yhdeksän kuukautta?

5. Meidän perheen arjesta tulee pelkkää kaaosta.

Tähän aiheeseen liittyy vahvasti pelko siitä, etten riitä lapselleni. Pystynkö kasvattamaan hänestä sellaisen ihmisen, joka hänestä kuuluukin tulla? Osaanko olla apuna ja tukena, tapahtui elämässä mitä tahansa?

Myös aikatauluasiat mietityttävät etukäteen. Kun ei ole ketään muuta, jonka kanssa arjen pyörittämisestä sopia, pelottaa että elämä menee pelkäksi selviämiseksi. Pahimmissa painajaisissani paahdan putkinäköisenä sitoumuksesta toiseen ja yritän vain pitää minut ja lapseni hengissä. Pois jäävät merkitykselliset kohtaamiset ja itsensä kehittäminen.

Joudun varmasti tilanteisiin, joissa joudun vain selviämään hetkestä seuraavaan. PIdän vahvana aseena tätä pelkoa vastaan sitä, että tiedostan myös omat tarpeeni. Millaisia asioita kaipaan, jotta tunnen elämäni mielekkääksi? Kun niille raivaa arjessa aikaa, jaksaminen ja yllättäviinkin tilanteisiin reagoiminen helpottuu huomattavasti.

Jälleen tukiverkon merkitys korostuu. Perheeni ja ystäväni osaavat maadoittaa minut ja rauhoittaa mieleni. Heidän kanssaan kohtaamiset tuovat sisältöä ja mielekkyyttä arkeen ja niistä pyrin pitämään parhaani mukaan kiinni.

Neuvolan kautta olen saanut hyviä vinkkejä siihen, mistä apua arjen haasteisiin voi lähteä hakemaan. Samoin he osaavat neuvoa mihin ottaa yhteyttä, jos tarvitsee vertaistukea tai keskusteluapua. Avun hyväksymällä saa haastavatkin tilanteet kohdattua huomattavasti varmemmin ja luottavaisemmin.

Pelkojen pohtiminen auttaa näkemään, että katastrofaalisiltakin kuulostaviin tilanteisiin on yleensä joku ratkaisu. Raskausaika on myllyttänyt ajatuksiani kunnolla ja onneksi olen pystynyt käsittelemään ja sanallistamaan näitä isoimpiakin pelkoja. Se on tuonut varmuutta siihen, että pärjään niiden kanssa ja niistä huolimatta.

Millaiset asiat sinua vanhemmuudessa pelottavat? Ovatko ne samanlaisia kuin minun, vai jotain ihan muuta?

Ensimmäiset konkreettiset askeleet kohti itsellistä äitiyttä otin vuosi sitten gynekologin vastaanotolla ja tietenkin tärkeällä ensikäynnillä hedelmöityshoitoklinikalla. Siellä kipristelevä jännitys muuttui rauhalliseksi varmuudeksi. Päätin tehdä kaikkeni, että minusta tulisi jonain päivänä äiti.

Ennen ensikäyntiä

Lokakuussa 2019 kerroin gynekologilleni miettiväni itsellistä äitiyttä vaihtoehtona. Hänen kanssaan keskustelu auttoi näkemään millaisia asioita kannatti tehdä ensimmäisenä. Perusteellinen tutkimus helpotti omaa oloani ja auttoi valmistautumaan tulevaan.

Gynekologikäynnin jälkeen samana iltana jätin e-pillerit pois. Taukoviikko oli joka tapauksessa tulossa, joten oli helppoa laittaa liuska pois ja ryhtyä odottamaan kuukautiskierron paluuta. Yhdeksän vuoden jatkuvan ehkäisyn lopettaminen tuntui jo itsessään kutkuttavalta. Nytkö sitä mennään?

Klinikan valinta

Syksyllä uskaltauduin myös soittamaan yksityiselle klinikalle ja varaamaan ajan ensikäyntiä varten. Koska Vaasan lähellä ei ole klinikoita, varasin ajan Ovumia Fertinovaan Tampereelle. Laskeskelin, että junamatkat Tampereelle olisi edes jotenkin mahdollista sovittaa aikatauluihini.

Kerroin vanhemmilleni varanneeni ajan klinikalle ja äitini tarjoutui lähtemään mukaan henkiseksi tueksi.

Matka äitiyteen alkaa

Marraskuun 12. päivä 2019 nousin siis aikaiseen aamujunaan yhdessä äidin kanssa ja aloitimme matkan kohti Tamperetta. Junassa olin yllättävän rauhallinen. Sain jopa lyhyen meditaation tehtyä, vaikka edellisenä päivänä olin suunnilleen hyppinyt seinille jännityksestä. Olin onnellinen siitä, että olin matkalla ja tekemässä jotain konkreettista. Unelmani oli muuttunut haaveilusta teoiksi.

Klinikalta ensimmäisenä jäi mieleen lämmin ilmapiiri. Jo ilmoittautumisesta alkaen tunsin oloni tervetulleeksi. En tiedä mitä olin odottanut, mutta se auttoi todella tuntemaan oloni paitsi innostuneen jännittyneeksi, myös yllättävän itsevarmaksi ja luottavaiseksi.

Lahjasoluneuvonta psykologin kanssa

Ensikäyntiini Ovumialla kuului keskustelu psykologin kanssa, lääkärintutkimus sekä hoitosopimuksen tekeminen sairaanhoitajan kanssa. Koska itsellisen hedelmöityshoidoissa käytetään lahjoitettuja soluja, on lahjasoluneuvonta psykologin kanssa pakollinen.

Lahjasoluneuvonnassa keskustelin psykologin kanssa yleisesti elämäntilanteestani ja erityisesti lahjasolujen käytöstä. Pohdimme millaisia kysymyksiä lahjasolujen käyttö voi lapsessa tulevaisuudessa herättää ja psykologi esitteli minulle erilaisia verkostoja, joista itsellinen äiti voi saada tukea.

Puhuimme arvoistani perheeseen liittyen, parisuhdenäkemyksistäni ja muusta aiheeseen liittyvästä. Kerroin huolestani, että joudun kertomaan näin henkilökohtaisesta asiasta töissä liian aikaisin, jotta ylipäätään pääsen Tampereelle hoitoihin, kun niiden aika on ja sain tilanteeseen hyviä neuvoja. Tapaamisen lopuksi psykologi vielä näytti erilaisia itsellisyydestä kirjoitettuja kirjoja.

Lääkärintarkastus

Pyskologikäynnin jälkeen kävimme äidin kanssa lounaalla ja palasimme takaisin lääkärintarkastusta varten. Tutkimukseen menin yksin ja äiti jäi odottamaan aulaan.

Olin lukenut hedelmöityshoidoista jo etukäteen ja lääkäriltä sain vielä paljon lisäinfoa itse toimenpiteistä. Hoitomuodoksi valittiin inseminaatio eli keinohedelmöitys, jossa siittiösolut viedään katetrilla kohtuun ja itse hedelmöittyminen tapahtuu munanjohtimessa samalla tavalla kuin yhdynnässäkin tapahtuisi. Minun kohdallani todettiin, että inseminaatiota yritetään ensin luonnolliseen kiertoon, eli hoidon ajankohta ajoitetaan kuukautiskiertoni mukaan ovulaation lähelle.

Lääkärikäynniltä sain myös mukaani lyhyen listan tutkimuksia, jotka olisi hyvä tehdä ennen ensimmäistä inseminaatiota. Niihin kuului muutamia verikokeita ja munanjohtimien aukiolotutkimus, sillä inseminaatio vaatii onnistuakseen vähintään yhden terveen munanjohtimen. Keskustelimme yhden hoitokerran onnistumisprosentista ja siitä, montako hoitokertaa yleensä tehdään ennen kuin harkitaan siirtymistä esimerkiksi IVF-hoitoihin.

Kun olimme käyneet prosessia läpi, lääkäri tutki kohtuni ja munasarjani ultraäänellä. Ultrassa näkyi muun muassa se, että kohdun limakalvo oli paksuuntunut, munarakkuloita oli sopivasti ja vasemmassa munasarjassa oli yksi selkeästi kypsynyt rakkula, joka puhkeaisi seuraavassa ovulaatiossa muutaman päivän päästä. Oli helpottavaa kuulla, että kiertoni toimi ja nähdä konkreettisesti miten kehoni valmistautui ovulaatioon.

Tutkimuksen lopuksi lääkäri totesi, ettei nähnyt mitään estettä hoitojen aloittamiselle. Jos seuraava ovulaationi osuisi siis arkipäivälle ja minulle löytyisi ajoissa sopiva lahjoittaja, voisimme tehdä ensimmäisen inseminaation jo reilun kuukauden päästä. Niin pian! Valinta oli tietysti minun ja voisin itse päättää soittaisinko kierron alkaessa klinikalle vai en. Tuntui mahtavalta tietää, että jo parin viikon päästä voisi alkaa tapahtua.

Toiveet lahjoittajasta

Viimeisenä pääsin vielä sairaanhoitajan juttusille käymään läpi hoitosopimuksen sekä keskustelemaan solulahjoittajan ominaisuuksista. Kävimme hoitajan kanssa sopimuksen asiat erittäin tarkasti läpi ja annoin suostumukseni prosessiin kuuluviin toimenpiteisiin, kuten lahjasiittiöiden käyttöön, inseminaatioon ja niin edelleen. Lisäksi hän kertasi kanssani klinikan hinnaston ja selitti mistä hoitojen hinta koostuu.

Hankalin osuus oli ehdottomasti lahjoittajan ominaisuuksista päättäminen. Suomalaisen lahjoittajan halusin siksi, että se oli huomattavasti edullisempaa kuin tanskalaisten siittiöiden varaaminen. Ulkonäöllä ei kuitenkaan ollut minulle mitään väliä, joten oli todella vaikeaa määritellä millaisia piirteitä lahjoittajalta toivoisi. Hoitajan ehdotuksesta toiveisiin kirjattiin lahjoittajan pituudeksi kaikki 165 cm:stä ylöspäin. Hiusten ja silmien väristä kirjattiin, että kaikki käyvät. Muita asioita ei Suomessa lahjoittajasta saakaan tietää ja hyvä niin.

Käynnin jälkeen

Ensikäynniltä poistuin onnellisena, huojentuneena ja jännittyneenä. Seuraavaksi varaisin Vaasassa ajan tarvittaviin verikokeisiin ja tutkimuksiin ja jäisin odottamaan soittoa, että sopiva lahjoittaja oli löytynyt.

Vaikka tapasin psykologin, lääkärin ja sairaanhoitajan yksin äidin odottaessa aulassa, tuntui tosi hyvältä, että hän oli mukana. Kotimatkalla helpotti pystyä kertaamaan tapahtumia ja sisäistää minulle kerrottuja asioita.

Matkani itselliseksi äidiksi oli alkanut. Toivoin hartaasti, että kaikki sujuisi hyvin. Ja etten koskaan ovuloisi klinikan ollessa kiinni viikonloppuisin.

Mitä muuta haluaisit tietää ensikäynnistä tai hedelmöityshoidoista? Oletko itse käynyt samanlaisella käynnillä, millaisia ajatuksia se herätti? Kysy ja kerro ihmeessä kommenttiosiossa!