Mitä Coco Chanel tekisi?
Luin loppukesästä Lauri Järvilehdon kirjaa Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan (Tammi 2013). Kirja kertoo siitä, kuinka jokainen voi löytää oman kutsumuksensa ja sitä kautta itselleen parhaiten sopivan työpaikan. Eniten minua puhutteli luku mentoreiden ja esikuvien merkityksestä.
Järvilehto määrittelee mentorin neuvonantajaksi, kokeneeksi alan ammattilaiseksi, joka neuvoo tarvittaessa eteenpäin. Koska ihastuin ajatukseen, kysyin heti töihin palattuani, että voisiko vanhempi kollegani toimia mentorinani ja jakaa kaikkea sitä hiljaista tietoa, mitä hän on työvuosiensa aikana kerännyt. Valitettavasti mentorointiohjelma ei ole tällä hetkellä käynnissä eikä saatavana ollut mitään materiaaliakaan, joten asia tyssäsi nyt toistaiseksi siihen.
Keskityin siis esikuviin. Järvilehto kehottaa kokoamaan oman henkilökohtaisen ”neuvonantajiston” valitsemalla kolmesta viiteen innostavaa esikuvaa ja perehtymällä heidän elämäänsä ja ajattelutapaansa. Tarvittaessa heihin voi sitten turvautua kysymällä mielessään: ”Mitä esim. Coco Chanel tekisi?” Järvilehdon mukaan ongelmaan voi löytää tällä tavalla aivan uuden näkökulman.
Tämäkin ajatus on minusta kiehtova, ja olen miettinyt itselleni sopivia esikuvia. Parhaillaan ahmin Patti Smithin muistelmia Ihan kakaroita (WSOY 2012/2010), ja olen siitä tosi innoissani. Myös aikakauslehtiä lukiessani tuntuu, kuin joka toisella haastateltavalla olisi minulle jotakin sanottavaa.
Esim. Katja Kallio uusimmassa Kotivinkissä kirjoittamisesta ja elämästä:
”Kun seuraan elämää, minusta tuntuu usein kuin ihmisen sisältä kuuluisi hiljaista särkynyttä helinää. Sitä ääntä jäljittelen kun kirjoitan.”
Oma kirjoittajan ääneni on ollut kadoksissa jo jonkin aikaa. Miltä se kuulostikaan? Haluaisin löytää sen taas.
Kirjailija Susanna Purra Voi Hyvin -lehdessä 7/2013:
”Maailma on kuin palapeli ja ihmiset sen paloja. Moni elää harmaa puoli näkyvillä ja piilottaa kuvapuolen. On ihmisestä itsestään kiinni, näyttääkö hän itsestään kuvapuolen eli uskaltaako olla se, joka on − ainutlaatuinen oma itsensä.”
Olen aina ollut vieraiden seurassa hieman varautunut ja mukautuvainen. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ahdistavammaksi se rooli käy. Eli: kuvapuoli ois kiva.
Samassa lehdessä myös Mindfullness-kouluttaja Leena Pennasesta kertovan jutun ingressi kertoi jotain, mitä halusin kuulla:
”Tärkeintä on ollut kulkea keskitietä, sillä hurahtaneena ei voi olla läsnä itselleen eikä muille.”
Hurahtaminen on ollut minusta aina vieraannuttavaa, vaikka olen itsekin helposti innostuvaa mallia. Henkisen kasvun tiellä tunnen välillä kärsiväni epäuskottavuudesta, koska en tosiaan ole hurahtanut mihinkään. Joogaan minulla ei riitä kärsivällisyys. Kasvisyöjänäkin epäonnistuin, koska tykkään vähän liikaa makkarasta.
Ja vielä viimeinen, koska tämä oli minusta vaikuttava. Hölskytysmurkun aamupalapöytään unohtama Demi 3/2013 tervehtii visaisella tehtävällä (jonka kyllä teen, mutta en ihan aamutuimaan):
”Olemme keskiarvo viidestä ihmisestä, jotka vaikuttavat meihin eniten, sanoo elämäntaidonvalmentaja Jim Rohn. Listaa 5 ihmistä, jotka vaikuttavat sinuun eniten. Mitä heistä näkyy sinussa?”
Kai tämä on sitten sitä vetovoiman lakia. Eiköhän se oma suuntakin pikku hiljaa selviä, kun ajatukset tällä lailla joka puolelta tyrkkii.