Eka ystävä

Vein tytön aamulla päiväkotiin. Kun avasimme välioven, huomasi tytön 2-vuotias kollega meidät saman tien ja hänen kasvonsa levisivät isoon hymyyn. Kauheata kyytiä hän kipitti tytärtäni vastaan ja kun olin saanut tyttäreni riisuttua, he kipittivät käsi kädessä leikkimään. Oih, eka ystävä! Ja tämä on siis se tyttö, jonka kanssa heillä oli aluksi aivan kamalat voimanmittelöt ja tahtojentaistelut.

Tyttö on nyt melkein 1,5 v. ja vallan puuhakas. Innostuneen keskittyneesti hän tykkää tehdä nuppipalapelejä. Muotolaatikotkin alkavat jo kiinnostaa ja sujua. Itse pukeminen (yritys on kova) ja vetoketjut on jotain ihan maailman siisteintä. Kirjoja on kiva katsella ja iltaisin jopa kuunnella. Radio tulee laittaa päälle ja kaukosäätimet piilottaa. Pottailu kiinnostaa kovasti ja hampaidenpesu ei kiinnosta, ei-niin-yhtään.

Äidin ja isin kutittaminen on hauskaa, mutta isiltä äidin pusuttelu on tiukasti kielletty. Toisen siskon kanssa juostaan ympäri kämppää, öristään ja ollaan pelottavia. Hölskytysmurkun voimisteluliikkeitä kuuluu matkia ja mikrofoniin laulaa. Kauppakassien purkaminen ja pölyjen pyyhkiminen on kotitöiden eliittiä. Muumipankkiin on hauska tallettaa viisisenttisiä ja koti- ja kokkausleikeille on aina aikaa. 

Pottailua pitäisi alkaa treenata nyt kunnolla, kun aika on selvästi otollinen, ja tutin käyttöä pitäisi hiivutella. Työt ovat vallanneet vähän liikaa ajatuksia iltaisinkin, enkä ole saanut tartuttua itseäni niskasta kiinni noiden suhteen. Tämä on just sitä aikaa, kun pimeys lösäyttää minut sohvatyynyjen väliin  ja ryövää hetkellisesti kaiken tarmokkuuden. Lumi ja pikkupakkaset saisivat mun puolestani tulla.