Päiväkodissa kaikki hyvin

Ensimmäinen työviikko on kohta takana. Vähitellen alkaa helpottaa; kaikki varmasti lutviintuu.

Ne kaksi päivää, jotka tyttäreni oli päiväkodissa ennen töihin paluutani, olivat ahdistavia. Kävellessäni pois päiväkodilta kuulin avonaisesta ikkunasta lapseni itkun. Ikävä ja huoli painoivat rintaa. Istuessani yksin lounaalla nieleskelin kyyneleitä: ihanko oikeasti olen jättänyt lapseni lähes uppo-outojen tyyppien hoitoon ilman, että hänellä on mitään käsitystä siitä, tullaanko häntä hakemaan vai ei. Oloni on helpottunut, kun tiedän lapselle kertyneen kokemuksia siitä, että hänet päivän päätteeksi haetaan.

Ensimmäisenä työpäivänä oloni oli ristiriitainen, ja epäilin tehneeni väärän päätöksen. Toisena päivänä vähän helpotti, kun pääsin mukaan uuteen projektiin. Tänään jo pienesti iloitsin keksiessäni hyvän idean projektiin liittyen. Kun töissä riittää kiirettä eikä ehdi ajatella muuta, ikävän kestää.

Ja päiväkodissa tosiaan kaikki hyvin! Mies on vienyt lapsen aamuisin, eikä lapsi ole enää itkeä tirauttanut. Ruoka maistuu, mitä hoitajat jaksavat ihmetellä kantaessaan neidille toista tai kolmatta lautasellista. Toivottavasti tuo ei ole merkki tunnesyöppöydestä! Päikkärit venyvät pupu kainalossa kahdeksi tunniksi ja ylikin. Hiekkalaatikolla minua on odottanut iloinen tyttö, joka ei malta lähteä kotiin. Yöt ovat olleet hieman levottomia, mutta muuten kaikki on niin kuin ennenkin.

Pari viikkoa sitten vielä ajattelin, että haluaisin aloittaa tänä syksynä uuden harrastuksen. Mutta jo maanantaina totesin, että enpä taida raaskia. Illat ovat niin lyhyitä. Hoidosta kipitämme kiireen vilkkaa kotiin syömään ja sitten luemme ja leikimme lattialla iltapuuhiin asti. Puoli kahdeksalta lapsi jo nukkuu.

Vaikuttaa, että lapsi pärjää päivä päivältä paremmin, mutta silti minulla on jotenkin surullinen olo. Ehkä tämä on ensimmäinen oppitunti luopumisesta, ensimmäinen siinä pitkässä luopumisen ketjussa, johon lapsi syntyessään vanhempansa sysää.