Aika aikaansa kutakin, sanoi mummo

Tässä viime aikojen muutosten pyörteessä olen huomannut, että suhtautumiseni muutoksiin on, noh, muuttunut.  

Kymmenen vuotta sitten toivoin, että kaikki pysyisi ennallaan. Minulla oli kiinteä remuava kaveriporukka, oma sinisellä (ysikytluvun mustavalkoinen) ja Che Guevaran seinävaatteella (semmoinen punainen paitakin taisi olla) sisustettu koti, hassu poikaystävä, mielettömiä ystäviä ja sekava pää. Muistan aina kesän lähestyessä ahdistuneeni, koska pelkäsin sen tarkoittavan muutosta. Kesällähän saattoi tapahtua siis ihan mitä vain! Pikkuhiljaa pariskunnat alkoivat erota, minäkin, ja kaikki löysivät oman polkunsa, joka vei meistä useimmat eri suuntiin. Oli vaikeaa myöntää, että meidän porukkaa ei enää ollut, eikä tulisi enää koskaan samanlaisena olemaankaan.

Kului aikaa, en ajatellut muutosta. Elin.

Jossain vaiheessa tajusin: Näinhän tämän kuuluukin mennä. Asioiden tulee mennä eteenpäin, asioiden tulee muuttua. On ihanaa, kun ne muuttuvat. Aika aikaansa kutakin, tapasi mummokin sanoa. Vaikka muutos tarkoittaakin välillä muutosta huonompaan, tiedän, että jossain vaiheessa tulevat taas paremmat ajat. Ehkä nuorempana yritin ripustautua hetkeen, kun oma sekava pää ei tarjonnut minkäänlaista turvaa. Nyt tiedän, että selviän kyllä.

Edelleen sisuunnun ja selviän paremmin ulkoa päin tulevista muutoksista, kun taas itsestä lähtevissä muutoksissa olen hyvinkin harkitsevainen. Olen yrittänyt opetella, että välillä mikä tahansa päätös on parempi, kuin ei päätöstä ollenkaan (Tyttäreni yksivuotisjuhlia suunnitellessani kävin pitkää päänsisäistä jankkausta asiasta: Mansikka- vai vadelmakakku? Ehkä kuitenkin mansikka… Vai onko se liian tylsä? Jos kuitenkin sitten vadelma? Hitto, en osaa päättää!). Välillä taas päätöstä ja sitä seuraavaa muutosta on käytävä läpi kärsivällisesti niin kauan, että tietää seisovansa päätöksensä takana takuuvarmasti (parisuhdeasiat).

Loppujen lopuksi: Mansikkakakku (kuvituskuva). Yllättävää kyllä, koko elämääni ravistelevaa muutosta ei tämä päätös aiheuttanut.

Nykyisin nautin siitä tunteesta, kun muutos alkaa itää. Jotain onnellista ja hyvää on kasvamassa nytkin, tunnen sen luissa ja ytimissäni. Mitä se on, aika näyttää.

PS. Katsoimme miehen kanssa viikonloppuna elokuvan 21 tapaa pilata avioliitto. Siinä oli herkullinen sivuhenkilö Aino, joka teki hauskasti ennustuksia hyppelemällä radiokanavalta toiselle ja aukaisemalla satunnaisen kohdan vaikka keittokirjasta. Joku päivä kyllä kokeilen tehdä vastaavan hyppelemällä blogista toiseen ja poimimalla umpimähkäisiä lauseita noin niin kuin elämän ennusmerkeiksi.