Kirjoituspiirissä Aliisa Suuri

Isäni kuoli synnytykseeni. Kun minä kihara kiharalta puskin maailmaan 24 kidutukselta tuntuneen tunnin jälkeen äitini laulaessa matalaa, mouruavaa A:ta leuka visusti rintaan painettuna, nyykähti isäni nojatuolissa johon oli vain hetki sitten istahtanut lepäämään. Hänen hiestyneet kiekuransa valahtivat hänen kasvojensa peitoksi kuin kuolinnaamio ja hänen alati pureskelemansa tikku putosi suusta vääjäämättömästi kuin viimeinen sana ja laskeutui suoraan pöydälle, suoraan auki olevan naistenlehden päälle alleviivaten sanan Aliisa. Niin minä sain nimeni.

Niin onnellinen oli äitini isäni kanssa ollut, että isäni kuoleman jälkeen hän oli kaikkea muuta.

− Minä haluan sinun kanssasi lapsen, oli äitini vedonnut isääni ennen minua.

− Minä haluan, että me olemme onnellisia, vastasi isäni ja hieraisi vahattuja viiksiään.

− Minä haluan, että minulle jää palanen sinua, jos sinä kuolet ennen minua, jatkoi äiti hiljentäen ääntään loppua kohti pelkäksi suhisevaksi kuiskaukseksi, minkä tarkoituksena oli ainoastaan saada isäni kuuntelemaan tavanomaista tarkemmin. Ja näin oli äitini taitavasti vedonnut isäni itserakkauteen ja saanut tahtonsa läpi. Ja kun Jumala sitten näpäytti äitiäni itsekkyydestä noutamalla isäni suoraan synnytyssalista, oli kai selvää, että kärsijäksi jouduin minä. Mutta ilman heidän puuttuvaa tukeaan, tuskinpa minusta olisi koskaan tullut mitään näin suurta.

Aloin kävellä kahdeksan kuukauden iässä.

Yhdeksän kuukauden iässä opin jo kuivaksi.

Kymmenen kuukauden iässä lusikoin ruokani omatoimisesti ja hain maitopulloni jääkaapista.

11 kuukauden iässä sanoin ensimmäisen sanani: MI-NÄÄÄ.

Vuoden ikäisenä puhuin kahden sanan lauseita ja olin valmis juoksemaan maailmaa vastaan.

Mutta en minä vielä silloin äitiäni jättänyt, vaikka synnytykseni oli todellakin sanellut perhesuhteet uusiksi: Kun isäni kuoli, yleni hän Jumalaksi. Samalla äitini taantui lapseksi. Kun minä sitten synnyin, se olinkin minä, josta tuli äiti. Mutta koskaan ei äitini lakannut toivomasta, että minusta olisikin tullut isä. Ja siihen kai minä olen koko elämäni pyrkinyt.

Mutta en kertonut äsken aivan kaikkea.

Aloin kävellä kahdeksan kuukauden iässä, koska minun oli päästävä äitini luo. Konttaaminen ei riittänyt, sillä minun piti päästä kiipeämään hänen sänkyynsä. Sitten painauduin varovasti hänen kylkeensä kuin olisin lähestynyt linnunpoikasta, ja näpersin hänen villatakkinsa nappeja. Sen enempää läheisyyttä hän ei kyennyt ottamaan vastaan. Myöhemmin terapeuttini kertoi minulle, että kosketuksen puute olisi voinut pysäyttää kasvuni. Ei, äitini ei piirtänyt hellyydellään minulle rajoja, ja harvoin edes kohtasin hänen katsettaan, jotta olisin siitäkään voinut lukea hyväksyntää. Katseemme olivat kuin säikähtänyt kalaparvi, säntäilivät eri suuntiin täydellisessä muodostelmassa, välkehtivien kylkien edes hipaisematta toisiaan.

Yhdeksän kuukauden iässä opin kuivaksi, koska äitini ei jaksanut vaihtaa vaippojani.

Kymmenen kuukauden iässä lusikoin omatoimisesti ruokani ja hain maitopulloni jääkaapista, koska muuten olisin todennäköisesti kuollut nälkään. Vielä nytkin, 70 vuoden jälkeen, merkittävä palanen turvallisuudentunnetta syntyy siitä, että jääkaappini on täynnä ruokaa ja ovessa, alahyllyllä, on kaunis vitivalkoinen rivistö maitopulloja.

11 kuukauden iässä sanoin ensimmäisen sanani: MI-NÄÄÄ. En vain ollut koskaan edes kuullut sanaa ”äiti”. Kaikista tutuin sana minulle oli ”Aleksanteri”, mutta niin kuin lapsilla on ihmeellinen kyky poimia sanoja, joita heidän ei haluta käyttävän, on heillä yhtä lailla taito olla käyttämättä sanoja, joita heidän haluttaisiin käyttävän. Niin kovasti kuin äitini olisikin halunnut puhua isästäni, niin kovasti kuin hän olisi halunnut pitää isäni puhumalla elossa, minä nipistin suuni kiinni, nyrpistin nenääni ja muljautin silmiäni hänen nimensä kuullessani. Halusin vaieta isäni kuoliaaksi, mutta se toimikin ihan päinvastoin. Äitini tarinat isästä alkoivat kasvaa, ja pian isäni juuri ja haaroi, heitteli varjojaan ja viskeli lehtiään joka suuntaan, oli luomassa merkityksiä kaikelle mitä elämässämme sillä hetkellä oli.

Vuoden ikäisenä puhuin kahden sanan lauseita ja olin valmis juoksemaan maailmaa vastaan. Mutta siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä.

***

Terveisiä kirjoituspiiristä! Kiinnostaisiko teitä lukea tätä lisää?