Katsoimme miehen kanssa ensimmäisen jakson palkittua ruotsalais-tanskalaista Silta-rikossarjaa. Sarjan loppupuolella Kööpenhaminan poliisi Martin Rohde ja Malmön poliisi Saga Noren ajautuvat keskustelemaan perheestä ja Rohde kysyy, onko Sagalla lapsia. ”Miksi ihmeessä olisi”, nainen kysyy vilpittömästi. Niin, miksi ihmeessä, mietin välillä itsekin puolison kanssa riidellessäni.

Parisuhde muuttuu lapsen myötä. Keskityn nyt muutoksen huonoihin puoliin. Hyviäkin toki on, paljon ja enemmän.

Ennen tytön syntymää ihmettelin, miksi alle 2-vuotiaiden lasten vanhemmat eroavat eniten. Nyt ymmärrän hieman paremmin; ensimmäisen lapsen kanssa muutos on vain niin suuri. Niin hyvät kuin huonotkin tunteet muuttuvat vanhemmuuden (ja väsymyksen) myötä vahvemmiksi eikä välillä tunne itseään, saati puolisoa, samaksi ihmiseksi.

Suurin järkytys on ollut oman ajan puute. Varsinkin, kun tukiverkostoa ei ole oikein ollut. Aluksi kinasimme ja jankkasimme kaikesta. Jos sinä menet leffaan huomenna, niin minä menen sitten kyllä ulos perjantaina! MINÄ tein eilen aamupalan, SINÄ hoidat sen tänään. Välillä ulko-ovella on vedetty roskapussilla nuottaa, kun molemmat ovat halunneet hetkeksi pihalle. Välillä toinen on piiloutunut vessaan eikä vastaa huhuiluihin, koska haluaa olla hetken rauhassa. Välillä toiselta ei ole tehnyt mieli edes kysyä jostain menosta, kun ei ole jaksanut kuulla nihkeilyä. Välillä toiselle ei ole tehnyt mieli kertoa omasta päivästään, koska se olisi saattanut herättää toisessa kateutta.

Oman ajan laskemisestakin on tullut erimielisyyttä: lasketaanko se, kun käy yksin ruokakaupassa tai ostamassa lapselle kevätkengät? Lasketaanko firman bileet? Välillä tuntui, että toinen muisti ihan väärin: Et todellakaan ole ollut joka ilta lapsen kanssa puistossa. Et todellakaan ole hoitanut iltapuuhia ihan yksin. Onko se vähän hullu, vai miten se ei muista!? Todellisuus on molemmat ääripäät. Nyt kyllä aletaan merkata IHAN kaikki kalenteriin!

Sitten kun omaa aikaa on, on vaikea päättää, mihin sen kallisarvoisen ajan käyttäisi: olisi kiva tehdä sitä, mutta myös tätä. Ärsyttää, jos tuhraa sen vähäisenkin ajan Facebookissa roikkuen. Pahimmillaan sitä löytää itsensä tyhjentämästä tiskikonetta. Ja onko se sitten hyvä vai paha, että sekin tuntuu välillä mukiinmenevältä touhulta, kun sen saa tehdä rauhassa.

Kun molemmille on sitten järjestetty omia menoja ja tilanne on lähestulkoon normaali, mies kysyy varovaisesti, että mitenkäs se meidän parisuhdeaika? Kokemukseni mukaan pikkulapsien vanhempia kyllä muistutetaan pitämään huolta parisuhteesta ja tarjoudutaan lastenhoitoavuksikin. Mutta mitä jos senkin ajan haluaisi käyttää lepäämiseen? Mitä jos itsestä ei kerta kaikkiaan irtoa enempää? Tiedän, että mies on tässä pysyäkseen niin kuin minäkin, joten voisimmeko palata asiaan taas kuukauden-parin päästä?

Treffeille menokin on välillä jännittänyt. Osaako sitä enää olla kaksin ja mistä me jutellaan? Arjessa puhutaan käytännönasioista: kumpi vie, monelta tuut, mitä ruuaksi, oliko sulla jotain menoa tänään, muistitko hakea maitoa jne. Enhän oikein edes tiedä, mitä miehelle kuuluu.

Aika usein en edes tiedä, mitä itselleni kuuluu.

Myös tyytymättömyys omaan itseen tai elämäntapaan vaikuttaa väleihin. Kun aikaa itselle on vähän, työn ja vapaa-ajan merkitys muuttuu. Työ toisaalta menettää merkitystään, toisaalta se taas on omaa aikaa, jonka haluaisi käyttää mielekkäästi.  Kotona olevasta puolison elämä saattaa näyttää mielenkiintoiselta: kivoja töitä, ulkona syömistä, aikuista seuraa. Töissä olevasta pahimmillaan taas: sullahan on ollut koko päivän vapaata. Vaikka töihin paluu on ollut rankkaa, on se ainakin meillä tasapainottanut arkea ja molempien jaksamista.

Rakkautta ennen keskiyötä -leffassa on kohtaus, jossa Celine (Julie Delpy) tilittää miehelleen Jesselle (Ethan Hawke) tuntojaan kotiäitinä olemisesta. Celine kokee uhrautuneensa miehen uran vuoksi, minkä seurauksena hän on katkeroitunut. Ajattelin katsoessani, että tilannetta ei saa päästää noin pahaksi. Siitä on vaikea enää peruuttaa, jos toinen on alkanut edustaa estettä, unelmien murskaajaa tms.  tai muuta lopullista. Harmittaa, että emme päässeet leffaan kaksin. Sen jälkeen olisi ollut luontevaa keskustella punkkulasin äärellä monesta perhearkea hiertävästä asiasta, joita leffassa sivuttiin.

Mutta eihän tätä ensimmäistä vuotta olisi jaksanut, ellei olisi niitä hetkiä, kun mieli on kirkas ja hilpeä, asiat raiteillaan, touhutaan yhdessä ja tuumataan, että mikäs meillä tässä, yhdessä, ihan kaksin. Katsotaan Siltaa tai Solsidania ja juodaan hyisiä mojitoja. On mukavaa ihan vain istua vierekkäin sohvalla ja nauraa samoille jutuille.