Valaisinta vailla

valaisin.jpg

Iltojen pimentyessä meidän ”monitoimihuone” eli miehen ja minun työhuone, kirjasto, vierashuone ja lapsen leikkinurkkaus alkaa tarvita valaistusta. Vuoden ajan virkaa on toimittanut lattialla nököttävä kirkasvalolamppuni, mutta nyt käpyrauhaseni kaipaa lamppua aamupalalle ja muutenkin väliaikaisratkaisu jo vähän nyppii. Tarvitsisimme kattoon kunnon yleisvalaisimen, pöydille työvalot ja sohvan päälle jonkinlaisen kirjahyllyyn ripustettavan lukuvalon tai seinävalaisimen. Mutta valaisinten hankkiminen on ihan supervaikeaa! 

Minä olen ihastunut Muuton vihreään Myy-valaisimeen. Se on söpö, siinä on ideaa, ja sen mukana huoneeseen rymistelee koko Muumilaakso. 

muuton_myy_finnishdesignshop.jpg

Spottivalot torjuimme yksimielisesti, mutta mies haluaisi riippuvalaisimen sijaan plafondin.  Molemmat tykätään Woody-valaisimesta, jonka nätti puureunus sopisi tapetin tyyliin. Tyttären kasvaessa monitoimihuoneesta tulee meidän makkarimme, joten tämä kävisi silloinkin. Jos teille tulee mieleen joku kiva, meidän tyyliin sopiva valaisin, niin vinkatkaa ihmeessä.

woody_plafondi.jpg

Työskentelyvaloksi omalle pöydälleen mies haluaa ehdottomasti vihreän pankkiirinvalaisimen, ja jos miehen taskuista alkaa sen seurauksena ryöpytä rahaa, niin minä voisin haluta Tiffany-valaisimen. Taitaa mennä vähän sillisalaatiksi. Pitäisikö työ- ja lukuvalojen olla huomaamattomampia ja antaa kattolampun loistaa hienoudellaan? Tai ihan vain valollaan. 

pankkiirivalaisin.jpg

 

tiffany_5_1.jpg

Kuvat: Myy-valaisin: finnishdesignshop.fi, Pankkiirinvalaisin ja Woody: lamppukauppa.fi, Tiffany: Baltasar.fi

koti sisustus

Neuvonantaja 1: Patti Smith

patti_0.jpg

Laskin jo käsistäni Patti Smithin Ihan kakaroita (WSOY 2012/2010), mutta viipyilen vielä kirjan tunnelmissa. Olen ollut kaikki mahdolliset väliajat nenä niin visusti kirjassa, että tytär alkoi jo matkia minua. Eilen hän kulki kirjan kanssa pitkin poikin asuntoamme, istahti välillä toiselle pikkuruiselle kankulleen ja pläräsi kirjaa, vaihtoi toiseen paikkaan hätäisin ukkomaisin askelin, posmensi kirjalle jotain käskevään sävyyn, selasi taas eikä vahingossakaan irrottanut otettaan kirjasta. Tyttö on selvästikin sitä mieltä, että Patti Smith kuuluu meidän molempien neuvonantajistoon (Patti Smithiä hän varmaan vähän paremmin uskoisikin).

Patti Smith lupasi ystävälleen ja entiselle rakastetulleen, vuonna 1989 aidsiin kuolleelle Robert Mapplethorpelle kertovansa heidän tarinansa. Lopputulos on kaunis, koskettava, inspiroiva tarina oman tien löytämisestä ja sielunkumppanuudesta sekä kiehtova ajankuva 60−70-luvun New Yorkin taiteilijapiireistä.

Mihin kaikki johtaa? Mitä meistä tulee? Näitä kysyimme, kun olimme nuoria, ja nuorina saimme vastauksetkin.

Kaikki johtaa itseensä. Tulemme omaksi itseksemme. (s. 108)

Kirja valoi uskoa siihen, että oma polku, ja rohkeus valita se, löytyy varmasti. Näin Patti voisi neuvoa (Sori tätä self help -esitystapaa, kannattaa oikeasti lukea koko kirja):

1)      Mitä rakastit tehdä jo lapsena? Olisiko se sinun juttusi vieläkin?

2)      Seuraa esikuviasi. (Patti Smithiä kiehtoi esimerkiksi Rimbaudin runot ja Bob Dylanin musiikki.)

3)      Hakeudu inspiroivien tyyppien pariin. (Esimerkiksi Patti asui ja työskenteli Hotelli Chelseassa, jossa liikkui paljon eri alojen taiteilijoita.)

4)      Luota intuitioon. Missä joukossa/paikassa tunnet olosi kotoisaksi? Mitä se voisi sinulle kertoa? (Patti koki yhteenkuuluvuutta rokkipiireihin ennen kuin varsinaisesti myönsi haluavansa laulaa.)

5)      Ole kiinnostunut, huomioi yksityiskohdat, kokeile uusia asioita, elä.

6)      Suhtaudu maailmaan niin kuin siinä olisi taikaa!

7)      Tee sinnikkäästi sitä, mitä rakastat. Et välttämättä (vai todennäköisesti?) mene mihinkään valmiiseen muottiin, vaan luot itsellesi aivan uuden tavan olla ja tehdä.

Tuona iltana, kuten sanotaan, saimme sulan hattuumme. Soitimme täydellisesti yhteen, ja bändin syke ja vire lennättivät meidät toisiin ulottuvuuksiin. Silti kaiken tuon kieputuksen keskelläkin aistin erään henkilön läsnäolon yhtä varmasti kuin kani haistaa koiran. Hän oli paikalla. Tajusin äkkiä, miksi ilmassa oli sähköä. Bob Dylan oli tullut klubille. Tällä tajuamisella oli kummallinen vaikutus minuun. En tuntenut nöyryyttä vaan voimaa. Se oli kenties hänen voimaansa, mutta tunsin myös oman arvoni, oman bändini arvon. Tuo ilta oli kuin initiaatio, jolloin löysin oman itseni – oman alkuperäisen esikuvani valvonnassa. (s. 323)

suhteet oma-elama suosittelen kirjat