Minä kirjoitin viime kesänä, kun sappikohtauksessani luulin oikeasti kuolevani. Nyhersin muistikirjaan viestejä rakkaimmilleni matkalla sairaalaan. Olihan se aika teatraalista.

Asia tuli äsken mieleeni, sillä huomenna minulta leikataan koko viheliäinen sappirakko pois. Kaivoin muistikirjani esiin ja katsoin, mitä olin tuskissani raapustanut.

Tyttärelle olin kirjoittanut näin:

”Rakastan sinua oma pikku jukuripääni. Kuuntele sydäntäsi ja elä itsesi näköinen elämä. Tukeudu isääsi, siskoihisi, kummeihisi ja isovanhempiisi. Minäkin olen aina jossain lähellä, sinun puolellasi. Kiitä, pyydä anteeksi, puolusta heikoimpia, rakasta ja arvosta, hyväksy ihmiset sellaisina kuin ovat. Kerrot sitten kaiken, kun joskus nähdään. Miljoona pusua mun omalle pienelle, maailman tärkeimmälle.”

Muistan sen hädän, kun ajattelin, että en näkisi hänen kasvavan.

Olin kirjoittanut hyvin pateettiset viestit myös miehelle ja bonustyttärille, vanhemmilleni ja veljenperheelle. Ystävien viesti kuului näin:

”Eläkää pitkät ja onnelliset elämät, ja sitten kun taas tavataan, juodaan kuoharia ja höpötetään ja höpötetään ja höpötetään ihan niin kuin aina ennenkin. Pus pus murut.”

Aion repiä sivut muistivihkosta ja laittaa viestit roskiin, niiden säästäminen tuntuu jotenkin pahaenteiseltä. Mutta kai näissä lyhyissä viesteissä tuli sanottua jotain olennaista, mikä arjessa helposti unohtuu. Että pus pus vaan murut, ootte tärkeitä!