Laukku päiväkotiin pakattu!

Olemme nyt harjoitelleet päiväkodissa kaksi päivää lounaaseen asti. Hoitajat ovat rauhallisia ja puheliaita, ja höpöttelyn perusteella jaamme hyvin samanlaiset arvot ja ajatukset lastenkasvatuksesta. Se on minusta tosi mukavaa, koska uusperheessämme ajatusmaailmojen erot ovat aika ajoin hiertäneet välejä.

Kaikista kiinnostavinta on ollut seurata lasten ryhmäytymistä ja oman paikan hakemista. Päiväkodin kahdeksasta lapsesta tyttäreni on nuorin, vanhin 5-vuotias. Puolet heistä aloittavat tai ovat aloittaneet tänä syksynä, puolet ovat olleet kauemmin. Molempina päivinä tyttäreni on kinannut leluista yhden ja saman tytön kanssa, ja aika näyttää tuleeko heistä sydänystäviä vai vihamiehiä. Koska itse olen tosi mukautuva ja helposti tossutettava tapaus, on erityisen hauskaa huomata, että tyttäreni osaa kyllä pitää puolensa.

Vielä viime viikolla en tiennyt, mitä lapselle tulee pakata mukaan hoitoon. Jos lukijoissa on muitakin keltanokkia, niin näin minua ohjeistettiin:

– Omat vaipat. Mieluiten teippivaipat, jotta housujen laskeminen riittää riisumisen sijasta.  

– Kaksi vaihtovaatekertaa sisävaatetta esim. body/paita, lämpimämpi paita, sukkikset/sukat ja housut. Me on hipattu kesällä samoilla housuilla sekä kotona että pihalla, mutta hoidossa on oltava eri housut sisään ja ulos.

– Sisätossut, koska lattiat voivat olla kylmiä ja liukkaita.

– Kauteen sopivat ulkovaatteet eli takki ja housut tai kokopuku, tarvittaessa väliasu, hattu, hanskat ja kengät. Näissä releissä ollaan varmaan joka aamu  hoitoon mennessä.

– Kuravaatteet ja kumpparit, villasukat ja lisäkäsineet. Itse ostin kirpparilta kahdet kuravaatteet, jotta toisia voi pitää aina päiväkodissa.

– Tutti ja unilelu jos tarpeen. En ole saanut tytärtäni leimautumaan mihinkään unileluun, mutta pakkasin kummitädin antaman pupun silti mukaan, jos siitä huokuva kodin tuoksu rauhoittaisi ja tuudittaisi unille.

– Ystävääni oli myös ohjeistettu pakkaamaan mukaan vanhempien kuvat. Niitä lapsi voi sitten ikävän tullen katsella.

Hammasharjasta unohdinkin kysyä tänään. Tyttäreni tulee syömään aamupuuron hoidossa, joten mielellään hän saisi pestä hampaat sen jälkeen. Tuskinpa sille mitään estettä on.

Kaikki vaatteet ja tavarat pitää muistaa nimikoida. Itse kirjoitin tussilla pesuohjelappuihin, mutta Meidän Perheen uusimmassa numerossa vinkattiin Leukoplast-laastarista, jonka saa sitten tarvittaessa repäistyä irti.

Ps. Menin tunti sitten lukemaan iltasatua mieheni nuoremmalle tyttärelle. Hän odotti minua sillassa (Siis se asento ala-asteen liikuntatunneilta!) ja kertoi silmät loistaen treenaavansa huomisen diskon limbokisaan. Siinä pitää kuulemma olla vatsa- ja selkälihakset tooosi hyvässä kunnossa, jos haluaa voittaa. Niin söpöä. Minunkin sisäisen tyttöni silmät alkoivat tuikkia ajatuksesta siltaan taipumisesta.  

suhteet oma-elama ajattelin-tanaan

Teinkö oikean päätöksen

Huomenna aloitan tyttäreni kanssa päiväkotiharjoittelun. Viikon päästä palaan töihin, mukaviin hommiin samanhenkisten ihmisten pariin. Mutta jo valmiiksi pelottaa, että koen alinomaa olevani väärässä paikassa. Että ennemmin minun tulisi olla kotona hoitamassa lastani. Lastani, joka oppii joka päivä jotain uutta, mikä kaikki jää minulta nyt näkemättä.

Elämäni tärkeysjärjestys on selkeästi muuttunut; työ ei enää tunnu yhtä tärkeältä kuin aiemmin. Mutta haluan olla muutakin kuin äiti tai kodinhoitaja. Kaipaan jotakin omaa juttua, jossa saisin ilmaista itseäni. Tähän asti se on ollut työ, joten töihin paluu tuntui keväällä järkevältä ratkaisulta. Silloin kaikki kotiaskareet kaatuivat niskaani, jaksamiselle tärkeät leikkitreffit mammakavereiden kanssa peruuntuivat sairastelun takia ja olin valvomisesta koko ajan kireä. Silloin unelmoin vain rauhassa nautituista lounaista ja inspiroivista ideointipalavereista työkavereiden kanssa.

Mutta kotona olen alkanut miettiä töitäkin uudesta vinkkelistä; onko tämä nyt sitä mitä haluan, onko tällä merkitystä, menenkö elämässäni oikeaan suuntaan? Se puhdas onni, joka tyttäreni syntymää seurasi, haluan kokea sitä samaa myös työelämässä. En tiedä, onko se mahdollista tai mitä se ylipäätään on. Se voisi olla sekoitus läsnä olemista, jatkuvaa uuden oppimista, vuorovaikutusta, heittäytymistä, yhteisöllisyyttä, puhdasta iloa. Että olemista ja tekemistä ei tarvitsisi koko ajan kyseenalaistaa.

Joo, ja kaiken tämän ylevän lisäksi huolestuttaa se, että:

– mitä laitan maanantaina päälle

– osaanko jutella lounaspöydässä muusta kuin tyttärestäni. Ja osaanko olla hotkimatta.

– miten maltan istua paikallani suurimman osan päivästä

– miten osaan enää käydä vessassa yksin

– miten peitän sen, että muistini on kuin suurisilmäinen kalaverkko.

hyvinvointi mieli tyo