Raskaan viikon loppu
Blogissani on muutaman viikon ajan ollut hiljaista, koska en ole pystynyt ahdistukseltani kirjoittamaan. Työpaikallani käytiin YT-neuvottelut, jotka koskivat myös osastoani. Neuvottelut saatiin päätökseen viime viikolla ja niihin liittyvät toimenpiteet suoritettiin alkuviikosta. Viiden hengen tiimistämme neljä joutui lähtemään ja minulle tarjottiin uutta työtä. Irtisanomispäivästä seuraavana siirryin perehtymään uusiin tehtäviin.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että en oikein vielä tajua asiaa − vaikka tätä tiimissämme aavistelimmekin. Yhtäkkiä ne tyypit, joita näin joka päivä ja joiden kanssa nauroin lounastunnilla, ovat poissa. Jäljellä on vain tyhjät paikat. Työntekoa pitäisi jatkaa, vaikka ajatus ei oikein pysy järkytykseltä kasassa. Uudessa paikassa pitäisi olla innostunut ja aktiivinen, vaikka oikeasti haluaisin vain käsitellä tapahtunutta ja surra. Samanaikaisesti on huoli lähteneistä ja huono omatunto, kun sai itse jäädä. Pää ei pysy muutoksessa mukana.
En ole ennen itse ollut YT-neuvottelujen piirissä, joten en tiennyt millaista tämä on, kuinka raskasta on roikkua monta viikkoa löysässä hirressä ja odottaa tiedonmurusia. Kuinka nopeasti päätökset lopulta toteutetaan. Tuntuu epäreilulta, että yli kymmenen vuotta tunnollisesti töitä tehneet ihmiset joutuvat pakkaamaan tavaransa saman päivän aikana eivätkä saa työsuhteelleen minkäänlaista arvokasta päätöstä, kuten vaikka läksiäisiä. Yhden päivän aikana työpaikalta katosi lukuisia ihmisiä, joista puhutaan nyt kuiskaten. Reilummalta tuntuisi sanoa nimet ääneen ja surra yhdessä.