Teinkö oikean päätöksen

Huomenna aloitan tyttäreni kanssa päiväkotiharjoittelun. Viikon päästä palaan töihin, mukaviin hommiin samanhenkisten ihmisten pariin. Mutta jo valmiiksi pelottaa, että koen alinomaa olevani väärässä paikassa. Että ennemmin minun tulisi olla kotona hoitamassa lastani. Lastani, joka oppii joka päivä jotain uutta, mikä kaikki jää minulta nyt näkemättä.

Elämäni tärkeysjärjestys on selkeästi muuttunut; työ ei enää tunnu yhtä tärkeältä kuin aiemmin. Mutta haluan olla muutakin kuin äiti tai kodinhoitaja. Kaipaan jotakin omaa juttua, jossa saisin ilmaista itseäni. Tähän asti se on ollut työ, joten töihin paluu tuntui keväällä järkevältä ratkaisulta. Silloin kaikki kotiaskareet kaatuivat niskaani, jaksamiselle tärkeät leikkitreffit mammakavereiden kanssa peruuntuivat sairastelun takia ja olin valvomisesta koko ajan kireä. Silloin unelmoin vain rauhassa nautituista lounaista ja inspiroivista ideointipalavereista työkavereiden kanssa.

Mutta kotona olen alkanut miettiä töitäkin uudesta vinkkelistä; onko tämä nyt sitä mitä haluan, onko tällä merkitystä, menenkö elämässäni oikeaan suuntaan? Se puhdas onni, joka tyttäreni syntymää seurasi, haluan kokea sitä samaa myös työelämässä. En tiedä, onko se mahdollista tai mitä se ylipäätään on. Se voisi olla sekoitus läsnä olemista, jatkuvaa uuden oppimista, vuorovaikutusta, heittäytymistä, yhteisöllisyyttä, puhdasta iloa. Että olemista ja tekemistä ei tarvitsisi koko ajan kyseenalaistaa.

Joo, ja kaiken tämän ylevän lisäksi huolestuttaa se, että:

– mitä laitan maanantaina päälle

– osaanko jutella lounaspöydässä muusta kuin tyttärestäni. Ja osaanko olla hotkimatta.

– miten maltan istua paikallani suurimman osan päivästä

– miten osaan enää käydä vessassa yksin

– miten peitän sen, että muistini on kuin suurisilmäinen kalaverkko.