Hänelle, joka on vielä matkalla

Minulla on tapana kattaa pöytään yksi ylimääräinen lautanen. Se on hänelle, joka on vielä matkalla. Koskaan ei tiedä, kuka tulee käymään ja kenellä on nälkä.

Uskon, että ihmiset joita kohtaamme tulevat elämäämme syystä. Toisilla on suurempi, toisilla pienempi rooli, mutta jokaisella omansa. Toisista tulee läheisiä ja he jäävät, toiset ovat vain ohikulkumatkalla. Uskon myös, että viikon kestänyt on aivan yhtä arvokas, kuin vuosikymmenien suhde. Kyse on siitä, kuinka syvällisesti ja aidosti ihmiset uskaltaa kohdata ja itseään avata. Lisäksi uskon, että rakastaa voi monella tavalla. Ja sen voi myös näyttää monella lailla.

Viime aikoina olen joutunut tai saanut miettimään paljon rajoja. Mihin suostun, mitä jaksan, miten minua saa kohdella, mikä on ok. Rakkaus on tehnyt siitä vaikeampaa. Ihmiselle, jolla ei ole niin suurta merkitystä, rajoja on helpompi laittaa, kuin sellaiselle, jolla on suuri paikka sydämessäni. Tahdon lähelle päästämieni ihmisten voivan hyvin ja on ollut äärimmäisen raskasta, kun ei ole voinut tehdä mitään muuta, kuin olla olemassa, tarvittaessa käytettävissä. Toisen surua, raivoa, epätoivoakin on vaikea käsitellä ja ottaa vastaan. Huomaa, että onkin kireä, hermostunut ja kiukkuinen, puhelimen kilahdusta odottaa takahampaita kiristellen. Kunnes oivalsin, että kenenkään puolesta ei voi elää eikä tehdä valintoja. Että yksi rakkauden muoto on päästää irti. Vaikka se sattuu ja olisi kuinka vaikeaa. Tärkeintä on kuitenkin pitää huolta itsestään. Rajata sitä, mihin suostuu, mitä jaksaa.

Opin myös, että vaikka mitä tekisi, ketään ei voi saada rakastamaan itseään. Ei millään. Mutta se ei estä sitä, etteikö voisi itse rakastaa, toivoa toiselle hyvää, ajatella kauniita ajatuksia.

Yksi ihmissuhde on vienyt kohti ääretöntä ja sen yli niin hyvässä, kuin pahassa. Kenenkään muun kanssa en ole tuntenut sellaista onnea, iloa ja rauhaa. Enkä myöskään avuttomuutta, surua ja epävarmuutta. Hän on antanut paljon, mutta myös haastanut, monella tasolla. Olen päättänyt, että rakastan, silloinkin kun en rakastaisikaan ja se tuntuisi vaikeammalta kuin mikään muu. Sillä, että päästän irti, vedän tässä suhteessa rajan. Olemme toistemme hiomakivet ja kiinalainen vesikidutus. Mutta myös ne, jolle toinen voi kertoa mitä tahansa luottaen siihen, ettei toinen juokse karkuun. Olen valinnut olla tässä, vaikka mitä tapahtuisi. Ja luotan siihen, että toinen on myös. Hän on ollut monesti minun kilpeni maailmaa vastaan. Meidän tehtävämme toistemme elämässä ei ole vielä ohi. Sillä lopulta tärkeintä ei ole se, kuka satutti sinua vaan se, kuka sai sinut taas hymyilemään.