Me mentiin pitkin kirjahyllyjä, seiniä.
Tapasin mieheni tilanteessa, jossa olin syvässä kriisissä sekä entisen mieheni että itseni kanssa. Hylätty, arvoton, yksinäinen. Päihtynyt ilta. Sillä tuulella, että millään ei ole mitään väliä, kun minut on hylätty. Sillä tuulella, että kun vaan joku lohduttaisi. Miten mä menin tuolla etsien. Tapasin miehiä, ei ne ryhtynyt mun kanssa mihinkään, onneksi. Tapasin hänet yössä. Olimme tunteneet jonkin aikaa, mutta ystävinä. Nyt vain napsahti. Ihmeelliset suudelmat, sellainen ilotulitus, niin voimakas vetovoima, kiihko. En muista paljoa. Muistan, ajattelin: olen perillä. Ajattelin, että kaikki mun huolet on poissa, kun olen tässä ja tiedän nyt mihin kuulun. Miten kaikki se arvottomuuden tunne katosi. Miten turvassa olin. Miten kiitollinen, etten ollut päätynyt kenenkään muun kanssa mihinkään, missä olisin vain alentanut itseäni entisestään. Tämä oli jotain aivan muuta. Kaikesta päihtyneestä hulluudesta, kaikesta sokeasta intohimosta huolimatta todellisinta mitä voi olla. Koko yö siinä kietoutuen, suin päin toisiimme iskeytyen. Aamulla mustelmia, joista en tiennyt, mistä ne tulivat. Kai mentiin pitkin kirjahyllyjä, seiniä. Roikuin voimistelurenkaissa, kiedoin jalat ympärilleen hän sisälläni. Aamusta nukahdus muutamaksi tunniksi ja pian jo havahtuminen kasvot yhdessä, huulet keskenjääneessä suudelmassa, jota saattoi jatkaa. Lisää seksiä. Lisää seksiä.
Järki. Järki sanoi, ei järkeä. Kaikki niin kesken minulla. Ero. Suru. Ikäero. Mun lapset. Uskottelua siitä, ettei se ollut muuta kuin seksiä. Vakuuttelua. Välttelyä. Aikaa. Hieman aikaa. Siinä ajassa tein omaa elämää. Muutin omaan asuntoon.
Ja taas yhteen. Yö. Kietouma. Ei unta. Ne huulet, kädet vaeltamassa kaikkialle. Siitä ei tullut enää loppua. Kai sitä saattoi kuvitella seksisuhteeksi jonkin aikaa, sillä sitä oli kaikkina mahdollisina vapaahetkinä. Ne syyspäivät, kun vein lapsen tarhaan ja tulin luo. Ne yöt, kun lapset olivat isällään emmekä nukkuneet silmäystäkään siinä kiihkossa. Ja kuitenkin, koko ajan tiesin, tässä on mun paikkani.
Yhtenä yönä satoi lunta. Mies lämmitti talon, minä laitoin ruokaa, harrastettiin seksiä, käytiin nukkumaan ja herättiin yhdessä aamupalalle. Huomattiin: tämä muistuttaa parisuhdetta! Rakkaus! Rakkaus, kun sen uskalsi myöntää, se oli siinä!! Siinä se oli meille ja on edelleen. Se intohimo, sekin on siinä. Niin ihmeellistä kuinka paljon saattaa haluta toista ihmistä.
Jokin niin todellinen, syvä ja oikea voi alkaa hullusta intohimosta, joka ei kysele onko tämä järkevää tai mihin tämä vie. Ne muut palat voivat loksahtaa kohdalleen vähitellen. Syvempi tutustuminen, henkinen yhteys, ystävyys. Yhteinen koti, sitoutuminen, perhe, lapset. Yhteinen tulevaisuus.
Rohkeutta hypätä ja uskallusta lentää, kun tuuli tarttuu siipiin. Matkalla on turbulenssia, on vastatuulta ja myrskyä, mutta mikä liito, mikä syväsukellus, mitkä näköalat! Kun tähän kaikkeen joutuu niin kesken kaiken, mikä matka se on ollut ja on, mutta mitään, en mitään muuttaisi. Tämä rakkaus on mun koti.